Elämä haloo!

Työtä, koulua, liikunnan yrittämistä, syömistaistelua, paska (?) parisuhde, ei kavereita, ongelmallinen perhe... Tässäkö tää nyt on? Leffavuokraamon kautta kotiin joka ilta ja nollausta läppärin ääressä. Tuulinen ja sateinen sää, jos aurinko paistaa, niin sillon on toki töitä tai muuta, ettei siitä pääse vahingossakaan mitään irrottelemaan. Muka villiä dokausta silloin tällöin, mutta jos ois oikeesti kivaa, vois olla ilman viinaakin. Eli onko se siis ees kivaa? Parit bentsot niin usein kun tohtii ottaa, mutta niidenkin tuoma onni hyytyy hyvin nopeasti. Elänköhän jotain murrosvaihetta vai oonko vaan tajunnut että kaikki on oikeastaan paskaa? Olisin edes laiha ja hyväkuntoinen, niin edes yksi asia elämässäni olisi onnistunutta. Päivät vaan kuluu ja mitään ei tapahdu enkä onnistu missään. Vittu.

Jonyton!

Toissapäivä jees, eilinen kaikkee muuta. Alan pikkuhiljaa taas kallistua sille kannalle, että niin se menee... Mitä enemmän onnistuu jossain välissä, sitä enemmän menee pieleen seuraavassa. Kilot tulee aina takasin, ja yleensä korkojen kanssa. Nälkä iskee sitä hillittömämmin mitä pidempään sitä on onnistunut kahlitsemaan. Syöminen on sitä ruhtinaallisempaa, mitä vähemmällä on pärjännyt. Tuskaa. Nyt sit sitä TAHDONVOIMAA. (Tahdon voittaa!)

Terppoi lomalaiselta.

No ei nyt enää. Loma oli ja meni. Puolet vielä edessä, mutta sitä en nyt ajattele, vaan mielessä siintää ahkerointia työn, koulun ja kunnon suhteen kaikin päin. Vaakalukematkin on taas tarkastelun alla, ja eilenissä alkoi tiukka linja niiden taltuttamiseksi. Feeling hopeful.

Kroppa rapistui pahasti loman levossa, mutta kyllä se tästä, kyllä se tästä. Eka päivä on vaikein (?) ja se on taas kerran ohi. Yritän inspiraatiolla vaan lukea blogeja ja mitä vaan, että saisin töissäkin itseni pysymään kaidalla polulla. Jopa viinalakko siintää mielessä, koska uskoisin suuren osan kiloista karttuneen juuri alkoholin muodossa. En kuitenkaan ruuan kanssa mitenkään ihan uskomattoman tolkuttomasti lätrännyt, joten tää turpoaminen on varmaan ruuan ja viinan yhteisvaikutusta. Plus vähän ehkä menkkoja.

Eli plääni on tää:
- Puntariin kerran viikko, eli keskiviikkoaamuisin, kuten yleensäkin.
- Nettokalorit noin 1000 hujakoilla, eli että saisin sen 1000 kalorin vajeen aikaan päivässä. Ainakin ekat pari viikkoa näin, sit voi ehkä nostaa 1500:een.
- Mahd paljon liikuntaa, syynä a) kunto ja ulkonäkö, b) voi sit syödä bruttona enemmän kaloreita, kun on millä miinustella.
- Ei viinaa. Tippaakaan. Toistaseksi.

Tuon kummemmin en nyt aatellu rajotella. Töitä on vitusti, eli kauheen tarkkaan en ehkä ees ehdi ravinnon laatuakaan syynäilemään. Mut ainahan se ois plussaa jos saisin noi pakolliset rehut ja proteiinit mälläiltyä tohon kalorimäärään. Ja rasva toki hyvää malliaan. Oon nyt kesän ajan litkiny soijamaitoa taviksen sijasta, mut en oikein osaa päättää onko ollu hyvä päätös. Enemmän siinä on kaloreita kun rasvattomassa tai profeelissa (profeel 20, rasvaton tavis 33, soija 35), mut toisaalta siitä saa pakosti ihan vähän samalla niitä ah, hyviä rasvoja ja kaikkee femiterveellisyyksiä muutenkin. Mut en sit tiiä, tyyristähän se on, ja ei oikein sekotu kahviin silleen kivasti tasasesti. Ehkä jätän sen pois, tms.

Saa nyt nähdä paljonko jaksan edistyksestäni taruilla, kun työn orjana paiskon niin hullusti. Toisaalta aion myös saada mahd nopsaan unirytmin kuntoon, pois lomaurilta. Tänään heräsin siksi jo klo 6! Uhkeaa... Nyt saleilee ja loppupäivä sujuukin ansaitessa. :)

Tyhjää.

En tiedä paljonko painan. Ostin tarkemman keittiövaa'an kuin entiseni, eli ainakin tiedän paljonko syön. Lihonut olen. Sen tiedän vaatteista. Muuta en tiedäkään.

Viikon ajan olen luovinut mitäänsanomattomassa tyhjiövellissä. Kaikkein rankimillaan tyhjiö täyttää pitkän työpäivän päätteeksi, muttei sitä ole päässyt pakoon vapaapäivinäkään. En tiedä. En jaksa. En osaa. En pysty. Ja vielä kerran en tiedä. Olen odottanut jotain suurta selkenemistä kaikin tavoin, mutta alan uskoa ettei sellaista ole tulossakaan, vaan ennemmin toivun tästä pikkuhiljaa. Tulee hetkiä, että olenkin taas ihan pinnalla, ja ehkäpä nuo hetken vain vaivihkaa sitten lisääntyvät, kunnes täyttävät taas kaiken ajan, ja tyhjiö on menneisyyttä.

Tällä hetkellä nuo ei-tyhjiö -hetket koostuvat lähinnä vitutuksesta, viinanhimosta, bentsonhimosta, humalasta tai bentsohuurusta. Ja minunko piti lopettaa? Kovasti yritän. Aivan todella kovasti.

Talvi ahdistaa. Tai ei akuutisti nyt, mutta kuitenkin. En jaksa tätä samaa paskaa. Halusin vaihtelua. Tosin myönnän, ettei se mitä yritin ehkä ollut paras vaihtoehto ajatellen Minua. Syömistäni ja muuta. Katkaisu se olisi voinut olla, mutta tuskin mikään lopullinen ratkaisu. Yritän asennoitua ensi talveen eräänlaisena kasvuna. Koitan aikuistua. Ehkä parantua. Elää ihanasti ja vähän niinkun haluan. Mietin mitä haluan, ja toivon että taivaalta sataa valmiita vastauksia näihin kysymyksiini jotka kaikkia nuoria vaivaavat (right?). Haluaisin ainakin vähän taas pitkästä aikaa matkustaa. Ja kokea jotain uutta. Ehkä rakastua. Toivottavasti tosin omaan mieheeni uudestaan ennemmin kuin johonkuhun uuteen. Löytää itsestäni jotain uutta, ja muuta surullisen kuuluisan raastavan kehittävää. Daa. Yritän tässä vaan pönkittää itsetuntoani, ettei peli opiskelujen osalta ole vielä tähän menetetty. Elämä edessä. (Ei 22 oo vielä vanha, eihän.)

No mutta. Piristyin vähän. Paino-asiaa. Eli käyn vaa'alla kyllä melkein joka päivä ja keittiövaa'an seurauksena ruokapäiviskin on päässyt ihan uusiin tarkkuussfääreihin. Mutta en vaan silti pysty. Painoa on tullut sitten tuon ihanaisen kevätlukeman, mutta ei mitenkään järkysti. Nyt vielä pystyisi stoppaamaan. Mutta kun se on muka niin vaikeaa. Olla syömättä. Miksi oi miksi siihen välillä pystyy ja välillä ei. Kaksi päivää nyt mennyt ok (muttei hyvin) ja oon silti aika toivottomalla fiiliksellä. Viinanhimo on yksi paha puoli. Se saa sitten aina syömäänkin. Aarg. Ja tää kesä.

Ensi viikolla on juhannuskin. Siinä on hyvää ja huonoa. Aattelin että lähtisin maalle. Sinne jos ottaa rajoitetusti ruokaa mukaan, niin ei VOI mässätä. Mutta... Kukas nyt jussina pastoaa tai on ainakaan viinatta? Eli se ei ihan anorektisissa kalorimäärissä voi mennä kuitenkaan. Pitää yrittää liikkua hulluna. Aamen.

Anteeksi. Koitan keksiä joskus jonkun oikean aiheen.

Vaikeaa.

Vaikeaa ollut. On. Edelleen. Tänään varsinkin kunnon masismeisinki.

En pysty syömättömyyteen, se kostautuu mässäillen. Ke-to-pe meni ok alkuun, mutta pe illasta eiliseen järkyttävää hotkintaa. Voi mua. Tänään this far asiat ruuan suhteen hyvin, mutta hirvittää tuleva.

Ei oo rahaa, ei oo intoo, koulujuttui, työjuttui, tulevaisuus masentaa. Ehkä tää tästä johkin suuntaan vielä joskus irtoo.

Vittu tyPotYpo.

Joo eli pahoitteluni jo etukäteen kaikista niistä miljoonista virheistä joita tulen tähän päivitykseen luomaan. Vituiksi on mennyt. Ihan vitun vituiksi. Siis niin nyt vituttaa, että tästä se alkaa. Uusi anailukausi! Alamäki / ylämäki / sairauskuhertelu / what-ever-you-name-it.

Pääsykoe vituilleen, eli ei opiskelupaikkaa ensi vuonna. Tai on se sama vanha jota inhoan ja johon niin kypsynyt olen. Fak. Tod.näk. tämän seurauksena edessä muutto ja muuta helvetin kivaa. Voi kun ees Mies pääsisi toivomaansa koulupaikkaan. Vähän lohduttaisi. On mulla tollanen varakoulupaikka vielä, mutta saa nyt nähdä jaksanko pettymykseltä nähdä vaivaa sen vitun 4. sijaisen eteen.

Tänhetkinen olotila tämän skrakaavan näppiksen (en siis ole kotona) ja edeltävän koesähellyksen jälkeen on apaattinen, onneton, epäonnistunut, luuseri, tyhmä, turhautunut ja TYHJÄ. Ennen kaikkea tyhjä. Ei intoa mihinkään, mutta kyllä mä tässä jo vähän tsiigailin potentiaalisia bäkap-pläänejä, ja sellaisiakin siis on. Mutta luulenpa että kotiin päästyäni tänään pullo viiniä, elämäni raskaimman anakauden alku ja huomenna vapaapäivänä tsekkailen sitten mihin rasiaan tulen tulevan vuoteni tuikkaamaan. Joten.

Fak juu, fak mii, ja siis voi vittu kun vituttaa. Kellekään muulle en tällaisia siis voi tunnustaa, niin siksipä pahoittelen kymmentä (?) vittuani (oho, ehkä kahtatoista) tän tekstin aikana. OnneksiOnneksiOnneksi maailman rakkain, mutta snif, stressini alla kaltoinkohdeltu Mies jaksaa minut kyytiä vielä kotiin. Rakastan häntä. (Oih, eka kerta kun tänne sen julkistan.:)*

Niin nyt siihen anaan sitten. Se missä fysiikkani petti mut pääsykokeissa, tulen minä mielineni nyt pettämään sen tulevina aikoina. Real ana back to the elämänkuvio. <3 Se 53kg on yhä saavutettavissa. Tällä hetkellä reaalisti ehkä noin 4, korkeintaan 5 kilon päässä. Sinne, sinne ja vielä kerran sinne. Äkkisuunniteltuna tavoitteena ensin -500 kcal/pv, yhden viikon, sitten -800 - -1000/pv. Eli alkuun 0,5 kg ja sit jatkossa -1 kg viikossa. Eli pitäis sujua sitten neljään viiteen viikkoon. Ehkä tiukempaankin jos vaan pystyn-pystyn-pystyn. Right.
Oho. Tässähän alkaa tulla jo ihan voitokas fiilis ajatellessa tulevia heikotuksenhetkiä kamppailussa kehoani vastaan. ;D

* Rakastan Miestä, mutta pitkän suhteemme aikana sellanen söpöstely-intohimo-rakkaus on melkosesti kokenut kaikenlaisia kolhuja. Kihlautumisen yhteydessä teimme kuitenkin yhteispäätöksellä selväksi, että yhdessä ollaan sen lopun elämää. Ja toisaalta sitten juuri niissä riidoissa ja vaikessa oloissa se yhteytemme vahvistuu. Vaikka romanttisen kuhertelut yltiöonni kupolissa ovatkin harvinaisia hetkiä, niitä yhä rittää. Makkarin puolella kaikki ei pelaa, mutta jahka sopiva aika tulee, eiköhän senkin saa pelittämään. Kun onhan meillä koko elämä aikaa. Eli vaikka arkisia moitteita ja ohimeneviä mainintoja hänestä täällä vain onkin, niin: RAKASTAN MIESTÄ.