Voi ei.

Hm. Mistähän sitä alkaisi? Mihinkähän olen viimeksi jäänyt?

No, ensinnäkin ehkä ensimmäinen "olennainen". Olen parisuhdevanki. Siis siltä todella tuntuu. Vanki. Onhan siinä suhteessa puolensa. Seksiä saa jos haluaa, ja toistaiseksi se on vielä oikein kivalla mallilla. Tyyppi on fiksu, oikean ikäinen, mukavan näköinen, ja tavallaan kyllä ehkä mun miesihannetta vastaavakin. Mutta ahdistusta luo lähinnä tämä monogamismi. Jollakin tasolla tuntuu, etten ehkä ollut siihen ihan valmis vielä. Aivan kuin aiemmassa pidemmässä suhteessakin aluksi tuntui. Ja kuinka siinä sitten kävi. Niin.

Kaiken vankeuden kulminaatio tässä on nyt päässyt syntymään, kun uusi heila joutui hetkellisesti evakkoon omasta yksiöstään ja majailee nyt sitten luonani. En toki sitä missään vaiheessa kieltänyt. Mutta ahdistaa. Silloin sinkumpana oli kuitenkin kiva touhuilla kaikkea mitä itse huvitti milloinkin, ei ollut pakkoa yökyläilyyn, mutta se oli kivaa toisinaan. Nyt olen sitten semi-avoliitossa miehen kanssa, jonka kanssa ei kyllä todellakaan hääkellot kilkata mielessä. Voihan se toki muuttua, mutta itse odotan innolla sitä hetkeä, kun pääsen itse uuteen kämppääni omaan rauhaan ja miehenvonkale palaa omaansa.

Toisaalta tää pitäisi ehkä ottaa sellasena koeaikana. Jos oikeasti jatkuvasti haittaa, niin sitten EI. Mutta jos sitä taas pääsee opettelemaan toista uusissa sfääreissä ja naksahtaa, niin sitten ehkä tietää että KYLLÄ. Hoppas så. Mutta nyt koen itseni parisuhdevangiksi.

Tässä kivassa rytäkässä myös exä on löytäny uuden heilan itselleen. Ja niin perkeleellisen tuskallista ja noloa se on itselleni myöntääkään, niin korpeaa aivan älyttömästi. Se nainen ei vaan voi olla mun veroinen. Toivottavasti exäkin sen tajuaa alkuhuuman laannuttua. Saakeli.

No hoidoista sitten. Ketiapiinilla mennään edelleen. Tällä viikolla pitäisi käydä antamassa labranäytteitä. Psykiatrilla oon juossut viikoittain. Tää on eka viikko kun ei tarvi, jätettiin siis kahden viikon väli nyt tässä vaiheessa tuolle ramppaamiselle. En tunne lääkitystä juurikaan. Treenaussyke on noussut hurjasti, mutta sehän voi tavallaan johtua kunnonkin rappeutumisesta. Lääkkeet kyllä nukuttaa, mutta tuntuu että annosta tarvisi vain nostaa ja nostaa, että se univaikutus pysyisi. Muuten olen ollu lähinnä oma itseni nyt viime ja tätä viikkoa. Bentsoista pääsin viime viikolla, mutta nyt tänään taas nappasin yhden. Ja on jees olo, mutta veto poissa. En saa tehtyä mitään. Odotan vaan iltaa kämäsesti. Turhaa. Mutta ainakin depressioaalto hellitti.

Diagnoosi mulla nyt sitten on tuo kaksisuuntainen tyyppiä II. Eli olen virallisesti mielialahäiriöinen.