Sattuu ja tapahtuu

Kyllä vain, olen saatanan sarkastinen. Etenkin kirjallisessa muodossa! :D

No asiaan eniveis... Sitähän riittää!

Tänään tapasin ihan oikean psykiatrin. Toista kertaa elämässäni. (Ensimmäinen oli joskus sillon 14-vuotiaana, kun iskä oli kuollut ja äiti pakotti mut ja veljeni käymään loruilemassa mukavia jollakin nojatuolilla.) Ja sen seurauksena viime viikolla alkanut sairaslomani jatkuu ja tänään alkaa uusi lääkitys. Ketiapiini. Kokemuksia, anyone? Itse suhtaudun tällä hetkellä siihen ja pyrkimyksenä suhtautua mihin tahansa positiivisesti näin etukäteen. Hoitotilanteeni on siis edistynyt, siirryin Hoitajan ja aiemman Lääkärin hoivista nyt myös ihan Psykiatrin hoitohuoneeseen. Stressasin koko yön ihan hulluna, itkin puolet nukkumisajastani ajatellen olevani nyt virallisesti hullu. Ehkä siis hyvä tuo sairaslomakin. Mikä taas siihen johti... Noh...

Joko siis uskon Psykiatria tai sitten syy on perheessäni. Tai molempia. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä mulla kai nyt sitten ryhdytään tässä hiljakseen diagnosoimaan. Saas nähdä miten käy. Ruokkiiko käsi minua vai minä kättä???

Veljellä oli paranoidinen psykoosi jokin aika sitten. Äidin kanssa hoidimme häntä parhaan mukaan. Tuskin tulee koskaan, ainakaan lähiaikoina tietoa johtuiko moinen pilvenpolttokierteestä vai onko hänkin saanut ihanat rakastavat äidingeenit ja bipolaarisen. Viikon ajan popsi Risperdalia ja harhat hellittivät. Nyt on heitteillä. Sekä mun että äidin mielestä ei ihan oma itsensä ja normaali, mutta hoito ei ilmeisesti ainakaan jatku minnekään suuntaan. En jaksa puuttua. Pitää vaan nyt sitten äidin lisäksi yrittää pitää silmällä velipoikaakin. Äiti sen sijaan on raitistumisinnostuksessa. Jonottaa alkoholivieroitukseen. Tuon suhteen yritän ottaa päivän kerrallaan. Ei se juopottelu mua muuten enää niin omien ongelmien sivussa häiritse, mutta lähinnä tuo äipän yleinen terveys, eli lääkkeet, mielihäröily, fyysiset sairaukset yhdistettynä alkoholiin.

Velipsykoosin aikaan vedin itse kuin meksikon pikajuna. Töitä, koulusuunnitelmia, veljen kämpän siivoilua, äidin kanssa konsultointia, uuteen poikaystävään tutustumista ja niin edelleen. Viime viikolla tuli stoppi. En ollut jotenkin saanut aikaiseksi soitettua Hoitajalle velitilanteesta minään päivänä, joten oli kohtuuhelpotus kun ennakkoon sovittu aika sitten saapui. Siellä tuli kunnon flippaus ja sairasloma alkoi. Ja nyt siis jatkuu.

Miehet ei tällä hetkellä kiinnosta. Siis juuri nyt. Uusi Mies oli luonani viime yön ja hivenen tunnen katkeruutta selkärangassa kun hän ei tuntunut innostuvan mun lohduttelusta lääkäristressissäni, joka oli siis hirveä. Nyt en tiedä haluanko tavata tänään, tai edes huomenna. Entiseen pidän yhteyttä, luo turvaa, koska siinä ainakin joku joka hoitohistoriaani tietää ja jolle siitä uskallan suunnilleen puhua. Tämä taas toki korpee uutta miestä. Pelkään uskottomuutta, puolin ja toisin ja pidän koko juttua kohtuullisen tuhoontuomittuna jo etukäteen. Miksi sitten jatkaa?

Nyt koitan levähtää sairasloman suomin valtuuksin. Kunhan saan ensin itselleni jotenkin oikeutettua koko kyseisen sairauden. Voi äly tän mun analyyttisyyden kanssa. Sain sentään onneksi psykiatrisen kotiläksyn piirtää elämänjana johon kykyni mukaan merkkaan nousu- ja laskukausia. Harmi että hävitin ne vanhat päiväkirjat, oisi saanut paljon matskua. Kivaa laskiaistiistaita kaikille, etenkin työkykyisille opiskelijatovereille.