Säätöö, vääntöö

Voi ei. Oon vienyt yhden poikuuden elämässäni lisää. Ja säätämään olen ainakin päässyt ihan kivasti. Bentsojakin vedin pitkästä aikaa taas melkosen kauden tossa väliin. Hoito on osittain katkolla, tai siis ensi kuussa vasta menen seuraavan kerran mihinkään näyttäytymään. En ilmeisesti siis yths:n mukaan ole sellaisen tarpeessa, vaan tää on vaan normaalia elämänkoulua. Glögiä ja viiniä tullut kitattua luvattoman paljon, muttei krapuloista oikein vieläkään tietoakaan. Eniten päin persettä menee koulu. Ahdistaa sitä ajatellakin, vaikka muuten on "ihan kivaa".

Pikaista.

Oon ihan puhki koulu- ja duunipäivän päätteeksi, mutta aattelin että pakko tulla jakamaan pikaiset päivitykset sentään innokkaimpien kanssa (oli sellaisia tai ei :).
1. Mies tietää.
2. Uuden Miehen kanssa ollaan finito.
3. Huomenna tohtoriin.

Eli humalassa kerroin kaverille joka kertoi humalassa miehelle. Oli tosin itselläkin ollut tuota edeltävänä iltana ihan kielen päällä, eli siinä mielessä mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisin omatuntoni painostuksesta avautunut tällä viikolla kuitenkin. Varmaan humalassa, mutta silti. Häntä haittaa eniten etten kertonut, ei kai oikeastaan muuten. Tai näin siis ainakin väittää! Ero on vireillä kuitenkin, tosin kumpikin myönnämme ettei nyt voi oikein tietää tai sanoa mistään mitään. Omalta osaltani haluaisin haluaisin haluaisin kovasti kovasti kovasti, enemmän kuin mitään muuta, pystyä jotenkin jatkamaan noin niinkun teorian tasolla, mutta en tiedä pystynkö enää käytännössä. Rakastanko? Välitänkö? Ensin mun pitäisi jotenkin selvittää itselleni miksi petin ja muut tilanteen kommervenkit. Merkkasiko se mitään? Oliko vaan jännityksen- tai muun irrottelunkaipuuta vai oliko takana jotain muutakin? Pystynkö tulevaisuudessa välttämään sellaisen (jännityksen tai "sen muun"), vai onko koko juttu / kaikki tulevat juttuni jo ennalta tuhoontuomittuja?

"Uuden Miehen", joka siis sillä statuksella ei enää oikein identifioidu, kanssa meni välit poikki puhelimitse muutama päivä sitten. Samalla valtava helpotus ja pettymys. Helpotus nousi ensin voimakkaimpana pintaan (ettei vittu tarvi miettiä koko asiaa), sitten päivän päästä tilalle tuli harmi ja pettymys (oli se kuitenkin ihana ja meillä oli tosi kivaa). Nyt sitten on vähän päällekkäin kumpaakin. En jaksais mitään uutta säätöä tai suhdetta tähän... Saanpahan miettiä oikeita asioita enkä jotain tuollaista sekoilua... Ja meistähän ei kyllä millään rationaalisella tasolla olis koskaan voinut tullakaan muuta kuin säätöä... Mutta söötti se silti oli. Ehkä tosin liikaakin. Että joo, tällästä nyt veivaan tuhottomasti ja toivon ja rukoilen ettei sankari enää ota yhteyttä, etten joudu mitään päätöksiä tekemään enää uudestaan. Tuskin ottaa, ei sitä varmaan enää nappais.

Huomenna lääkäri siis. Pääsen avautumaan toilailuistani, jos uskallan. Toivottavasti Hoitaja on jo alustanut, koska muuten ehkä jänistän enkä kerrokaan. Tosissaan toivoisin saavani vihiä siitä suuresta hoitotulevaisuudestani. En kyllä tosiaan haluais mitään lääkitystä, mutta toisaalta, onkohan mun koko elämä tällaista vaan koska oon jotenkin vinksallaan, enkä pysähdy. Liikaa kaikkea. Ja silti on uhannut iltaiset-yölliset mahdottomuus-vollotus-kohtaukset taas nostella viimeisen noin viikon aikana uhkaavasti päätään. Lisäksi oikein mikään ei kiinnosta. Tosin se lienee vaihteeksi ihan kohtuu hyvä homma vaan. Kaipaan menneelle sairaslomalla murjottamaan dvd:iden ääreen ja miettimään laihtumista.

Kuntoilukausi.

Jos yksi todella uskomattoman hyvä puoli tästä kaikesta viime aikojen säädöstä on pakko sanoa, niin se on kyllä aivan hillitön juoksuinto. Oon ihan tosissaan villiintynyt nyt seuraavan tulevan maratonin treenaamiseen ja tehnyt kalenterin väliin ihan aidon oman harjoitusohjelmankin. Tuntuu yyberhyvältä. Kunto ehti sen verran tossa välilä ryypätessä ja tupakoidessa rapaantua, ja nyt sen sitten tunteekin suonissa vaan kohisten kohoavan taas ennalleen. Ja siitä tulevaisuudessa vielä ylikin. Tupakkia on jälellä ehkä noin 30 kipaletta ja niiden jälkeen olen ajatellut sitten palata takaisin suurinpiirtein nollatoleranssiin. Siis siten, etten itse osta, vaan korkeintaan illanvietossa pummin jos siltä tuntuu. Ja ihan siis tuon kunnonkohotuksen vuoksi. Paino nyt on luonnollisesti iloinen plussa joka liikkumisesta väistämättä seuraa. :) Enkä ole juuri liikaa syönytkään, melkein liian vähän urheilijaksi, mutta minkäs sitä tiikeri raidoilleen mahtaa. Tuntuu hyvältä syödä liian vähän. :/

Uusi Mies on poissa, eikä siis tavata. Hintsun oloisesti vastaa tekstareihinikaan. Realistisesti epäilen sen johtuvan vain miehisistä suhtautumistavoista tekstaamiseen, kun ei raukka keksi kirjoitettavaa, tms. mutta toisaalta myönnän kyllä että syynä voisi olla myös a) etten minä kiinnosta, b) että on joku toinen nainen, c) hän ei halua "vakiintua" liikaa. Mutta jotenkin a:ta en voi kuvitella todeksi (siis oonhan mä mä!), b:kin tuntuu vähän kaukaa haetulta tälle ikisinkulle (vaikka mistä sitä koskaan tietää), joten oletan yhdistelmäksi pelkän tekstausvastahankaisuuden EHKÄ yhdistettynä tuohon c:hen. Menikös mutkikkaaksi...

Uutta asuntoa odottelen valtaisalla innolla. Minä yksin, minun yksiössä, minun kamoinen, minä, jee. Toisaalta elo exänkin kanssa hoituu omalta osaltani kohtuuhyvin nyt. Pelkään vain että hänelle tulee irrottautumisongelmia. Mutta väistämätöntähän se on että niitä tulee, muutti erilleen sitten kuinka pian vaan. Mahd pian toivottavasti kuitenkin.

Uusi työ on ihana. Oon ihan koukussa. Harmi että raha-asiat sukkaa, pitäis oikeesti kiristää nyt kukkaroa, koska muuttaminen tunnetusti syö aina liikaa. Tarvin ainakin kahvinkeittimen, pöydän, tuoleja ja ehkä jonkin ison lipastonkin vielä. Voi räkä. Vaikka sisustaminen on kyllä ihanaa. Olis vaan rajattomat budjetit sitä varten. Mut ei, nyt kun on tää lamakin.

Iih!

Että apua vaan, taidan olla ihastumassa. Uuteen Mieheen. Siitä lisää kohta.

Vanhan miehen lemppasin periaatteessa tosiaan to-iltana nyt siis 12 päivää sitten. En tosin ihan ensitöikseni täräyttänyt mitään järkyttäviä tunteenpurkauksia peliin, vaan sanoin etten enää halua olla yhdessä hänen kanssaan. Ja voi tätä aikaa tässä välillä. Oikeastaan nyt vasta ympäristö puhumattakaan miehestä alkaa olla millään lailla sujut asian kanssa. Itse olen siis koko ajan, kertaalleen myös Hoitajan kanssa, puinut asiaa olan takaa ja ratkaisu tuntuu koko ajan oikeammalta ja oikeammalta. Niin täydellisen parin kuin ehkä muodostimmekin. Ekat yöt eron jälkeen nukuttiin vielä samassa pedissäkin ja muutenkin aika estoitta pyörittiin kotosalla vanhasta tottumuksesta, mutta linja on kyllä tiukentunut ja tiukentuu koko ajan. Itse odotan asunnon vapautumista ja mies on aloittamassa sellaisen etsiskelyä. Tosin sillä menee varmaan nopeammin tuo homma kun raha ei ole välttämättä se maailman suurin ongelma. Eli näin.

En jäänyt kiinni, en ole jäänyt kiinni, en ole kertonut pettämisestä, enkä kerro. Julmaa ehkä, mutta en vain raaski tai voi. Ehkä sitten joskus ajan päästä kun pöly on laskeutunut.

Ja Uusi Mies sitten. On edelleen ihana. Tietysti osa on uutuudenviehätystä, mutta samapa tuo. Neljästi olen hänet tavannut nyt ja kahdella kerroista ollaan pantu. Toissapäivänä kysyin tapaako hän mua vain seksin takia ja vastaus tuohon oli että "en, arvasin että kysyt ja sen takia en oo ees tänään vongannu". Lopputuloksena yön yli kiehnäämistä ja nukkumista, ei seksiä. Tänään menen ehkä taas. Ja voisin kyllä kernaasti antaa. Mistä mä tiedän etten loppujen lopuksi itekin halua vain seksiä koska meitä ei oikeasti kovin moni asia muuten yhdistä? Nautin kyllä tästä sitoutumattomuudesta ja kaiken arvaamattomuudesta. Yhtä suurta kysymysmerkkiä koko tulevaisuus.

Vatsakramppeja.

Jotain positiivistakin! Menkat! Ainakaan en oo itteäni onnistunut tän kaiken keskellä raskaaksi hujauttamaan. Ihan hyvään saumaan osuvatkin, koska tuskin tänään tai tuo huomenna tulen Toisen Miehen seuraan päätymään.

Kerroin eilen kahdelle ystävälleni Uudesta Miehestä (huomioi muuttunut nimistatus :). Toiselle kaverillepa menin sit humalaspäissäni vieläpä avautumaan tästä mahdollisesta bipolaarisesta diagnoosistani. Tosin se ehkä teki hyvää, sillä sain vielä yhden objektiivisen ja ainakin pitkäaikaiseen tarkkailuun perustuvan kommentin.

"Hulluhan sä oot aina ollu, mut en mä nyt tiiä onks siitä mitään haittaa."

Kiintoisaa.

Kaiken tämän lisäksi halusi kuningas alkoholi vielä tekstata yölliset terveisen Uudelle Miehelle että tämä on saanut kahden ystäväni siunauksen. Muistaakseni lisäsin vielä jotain muutakin noloa. Voi yäk. Nyt arvon taas tätä perinteistä. Tekstata, soittaa, vaiko eikö mitään mieluiten... Tulee ihan lapsuus ja kaikki muut rakastumiset, hoidot sun muut oikein liutana mieleen. Vaikka koitankin ajatella, että tällä kertaa on erilaista. Mä EN rakastu, EN roiku, toimin kaikin puolin rationaalisena sinkkuyksilönä, tietysti toivon että muhun rakastutaan, mutta että onnistuisin itse jollain lailla säilymään yhtä aikaisesti sinkkuna että nauttimaan Uudesta Miehestä ja näistä ihanista jännitysfiiliksistä.

Tavallaan voin vapaasti tehdä Uuden Miehen kanssa mitä vain. Sehän se ehkä hänen ihanuuttaan sitten lisääkin. Voin olla päätön ja posketon, tekstata ihan miltä tuntuu, soittaa työpuhelimesta vain jutellakseni "koska ei tuu puhelinlaskua" ja silti hän vain pitää mua ihanana. (Ainakin näin väittää.) Toisaalta samalla voidaan myös olla pitämättä yhteyttä, eri paikkakunnilla, eri piireistä ja elämäntilanteista, ja se ei muuta faktoja. Enpä nyt saanut vieläkään päätettyä tekstaanko semi-selitysviestin yöllisen superihananmangolassidrinkkini intoilusta avautua kavereilleni naisten vessassa vai odotanko viestiä häneltä. Todennäköisesti odotan iltaan asti, kunnes en enää jaksa ja sitten tekstaan. :)

Olenko julma, kun en keskity yhtään exän tunteisiin? Mieti eroa, märehdi ja vollota sängyn pohjalla?

Kaksisuuntainen?

No jopas jotakin. Ilmeisesti olen nyt saamassa tän muun suon lisäksi vielä uuden diagnoosileiman otsaani, tai oikeammin mieleeni. Lääkärisetä on suunnitellut varalleni seuraavaksi litium-lääkitystä. Mitähän vittua. Kokemuksia, mielipiteitä anyone? (Sikäli kun ketään kuuntelisin muuta kuin häiriintynyttä mieltäni, mutta saa sitä reaktionsa mun tietoon tuoda.)

Itse kun tällä hetkellä ajattelen, ettei tuollainen kaksisuuntaisuus pidä paikkaansa. Okei, on tietysti totta, että alle pari kuukautta sitten en kyennyt töissä käymään kun väsytti ja itketti ja ahdisti muka niiiiin hirveästi ja toisaalta parhaillani kasailen eteeni vaikka minkälaisia koitoksia, suunnitelmia ja vaihdan työtä ja miestä ja kasvatan visalaskua viimestä päivää aivan yltiöenergisenä. Mutta sehän olen silti vain minä! Mä oon spotaani. Ja aktiivinen ja vilkas ja ylikierroksilla. Siis aina silloin kun on ns. hyvä fiilis, eikä mitään potutusmasista. Ymmärrän toisaalta Hoitajan mielipiteen, että käyttäytymiseni ei ole normaalia. Samalla en kuitenkaan halua ajatella tai uskoa mahdollisuutta että mitään seuraavaa masennuskautta koskaan tulisi. Ja vielä lisäksi pieni siivu minusta ei tykkää tästä vauhdikkuudestani (jota siis hypomaniaksi nämä mun ammattilaiseni kutsuvat). Että kiva juu. Lisää lääkkeitä ja pää sekas. En kyllä haluais mikskään tunteettomaksi zombiksikaan millaan tableteilla. (Joo, olen taas lukenut aamupäivän netistä kaikkia mahdollisia litiumin haittavaikutuksia ja moitteita.) Onneksi asialla ei ilmeisesti tulla mitenkään kiirehtimään, vaan ensin katsellaan miten tasoitun edellisistä napeistani ja sitten vasta todenteolla aletaan miettiä tulevia.

Toinen Mies on i-h-a-n-a, vaikkakaan en sitä edes tahtoisi ääneen sanoa. Ei mun tyyppiä. Mutta ihana. Mies taas lähinnä ärsyttää. Mutta kuten Hoitajakin sanoi, en saisi nyt hätiköidä. Annan tilanteen kypsyä ja katson sitten. Toista Miestä tuskin näen vähään aikaan ja koulua ja töitäkin olisi. Yritän siis nyt arkisten askareiden parissa keskittyä vaan pohtimaan eroasiaa ja jotenkin työstämään sitä. Itkettänyt on / olisi, mutta pisaraakaan en ole / en ole saanut tiristettyä. Hm.

Seksiä.

Nyt sitä saa, nyt sitä saa.

Hienointahan tässä kaikessa on se, etten oikeastaan voi "syyttää" tai moittia seksiä Miehen kanssa yhtään mistään. No, täytyy toki myöntää, että on mulla epäilykseni ollut aina, etten ole koskaan saanut sitä ihan täydellistä seksiä mistään koskaan. Mutta onko sellaista edes? Mieheltä voin toivoa, pyytää, vaatia, ihan miten vain ja varmaan melkein mitä vain, mutta ei mihinkään erityiseen ole ollut tarvetta. Seksi Toisen Miehen kanssa sen sijaan. Öh, noh. En edes oikeastaan tiedä miksi sitä tein kerran, ja nyt sitten eilen toisenkin (no okei tänään kolmannen). Siis noin niinkun joidenkin laadullisten kriteerien mukaan. Onhan se kivaa ollut, niinkun seksi nyt yleensä kun siihen sillä päällä ryhtyy, mutta ehkä se olennaisin pointti on ollut se koko kiihotus siinä. Ei tarvitse tehdä yhtään mitään ja olen heti valmiina ja melko helposti saankin. Jokin uutuudenviehätys ehkä. Ja toisaalta jo pelkästään se läheisyys ns. vieraan kehon kanssa on jotain todella häkellyttävää.

Mutta lapsukaiset, ei hätää. Otin eron. Oon ihan wasted. Onneksionneksi huomenna on hoitaja. Alan varmaan itkeä jo pelkästään kun nään sen.

Syömistä vielä.

Päätin nyt vielä palata päivittämään syömisasiat tänne.

Mutta ensteks toki kiitosta kommenteista ja vastauksena: mieheni kyllä tahtoo seksiä & hän on sinisilmäinen (tai minä oikeasti teininä vanhemmilta peittelyiden ohessa oppinut liian hyväksi valehtelijaksi).

En elä enää nutraillen, vaikka periaatteessa voisin. Tällä hetkellä elän alkoholilla ja gouda-juustolla. Oikeesti. Uskoisin, että en ainakaan ole lihonut, ehkä jopa laihtunut. En vaan "ehdi" syödä. Mikä on ihanaa. En halua mihkään syömishäiriöryhmään, vaikka toki menen jos hoitsu tahtoo ja ehdottaa vielä tällä viikolla. Ennen sellasta ryhmää pitäisi kuitenkin koittaa laihduttaa vielä ainakin 5 kiloa, ja sitähän tuskin ehtii tehdä. :(

Olen jopa herätellyt toivoa, että voisin ns. elää tilanteen mukaan. Jos sallin itselleni karkit, yms. kun sellaisia tahdon, niin ehken tahdokaan niin usein. Tää on nyt toiminut melkein viikon. Koitan kuntoilla niin paljon kun sielu sietää ja rajottaa herkuttelun, mutta herkutella jos "on pakko". Pelkään tosin että tää on joku hetkellinen ohimenevä vaihe. Kohta mässään 24/7 vailla tunnontuskia ja päädyn johkin keskusteluryhmään oikeesti anorektikkojen kanssa ylipainosena. Sit kuolen.

Viiniä ja ysärislovareita.

Iltaapa taas.

Mielialat heilahtelee sinne tänne. Uuden duunipaikan työhöntulotarkastuksessa tänään tunsin oloni aivan sairaalaa vaille totaalikahjoksi. Valehtelin siis pokkana alkoholinkäytöstäni, tupakoinnistani, urheilullisuudestani ja mielenterveyshoidostani. Eikä sekään ollut vaikeaa. Tosin oon aina pitänytkin itteäni taidokkaana valehtelijana. Että pettäminenkin siis voi olla helppoa. Vaikka aina ennen sitä ajatteli, että miten oikeesti onnelliset pariskunnat vois pettää toisiaan, koska siitä jäisi heti kiinni. Kun ollaan kun paita ja peppu. Muttah. Kai sitä etäisyyttä sitten saa ja ottaa kun "tarve" vaatii. Hah. Pettämisentarve siiskö?

En halua jättää miestä. Haluaisin vielä panna sitä toista. Mutten tiedä uskallanko. Pelkään että rakastun tai teen sitten jotain muuta peruuttamatonta tai ylipäänsä inhottaa koko tilanne. Ja samalla ihastuttaa. Jotain tapahtuu! Eilen illalla vähän pohjustin tilannetta omalle miehelle. Kerroin, ettei musta enää tunnu "siltä", ja että suhteen tulevaisuus ahdistaa. Mutta toki kerroin, että puhutaan ja hoidetaan asiaa, jne. As if. No tänään tosin on hiukan tuntunut, että vois se yhteinen tulevaisuus vielä siintää tuolla jossain. En tiiä, mut ehkä. Eihän ne suhteet aina pettämiseen kaadu. Jotkut jatkaa yhdessä, vaikka toinen on pettänyt. Joku taas ei ees koskaan kerro, että on pettänyt, mutta oppii lopulta tavoille ja arvostaa kumppaniaan. Mä voisin sit lopulta toivottavasti kuulua noihin jälkimmäisiin.


Suunnitelma jotakuinkin tää: Voisin ensin hoitaa tän Toisen Miehen "pois kuvioista". Panna sitä muutamasti, pelittää tarpeekseni ja todeta lopulta ettei se vedä vertoja Miehelle. Koska ei vedä. Järki sen kertoo jo nyt, mutta kai mulla on jotain patoutuneita teini-iän sinkkutarpeita, kun haluan kokeilla, tms. Sitten jätän sen, mutta pidän kaverina ja palaan onnellisen uudestaan rakastuneena Miehen syliin. Miltäs kuulostais? Ottaen huomioon, että Toisen Miehen toisella kohtaamiskerralla huomasin siinä (ja sen kavereissa!) jos paljon paljon kaikkia ällöttäviä epäkohtia, joita en vois kuvitella hyväksyväni jos oikeesti jotenkin suhteutuisin sen kanssa. Plus että itse Toinen Mies on alalla joka mua ei kiinnosta pätkääkään, kannattaa väärää poliittista suuntaa, ei harjoita juuri musikaalista elämää ja nuuskaa (voi vee!). Toisaalta se on kohtuuhottis (toistaseksi tarkasteltuna) ja ns. rikas. Mut voi äly. Miksi vertailen, kun en aio ainakaan vaihtaa. Korkeintaan luopua Miehestä ja siirtyä viriilin sinkkuelämän pariin.

Voi pashka. Toisen Miehen piti soittaa tänään ja mun mennä niille, mut ei oo kuulunu. :( Miksi mä haluan että se soittaa? Voisko joku oikeesti kertoa. Onneks meen hoitajalla ylihuomenna. Aattelin kertoo sille kaiken. Ehkä se sanoo jonkun järkevän sanan.

Petos.

No huhhuh. En ehkä enää tunne itseäni, joten en ehkä osin senkään vuoksi ole uskaltanut näyttää sormiani täällä hetkeen. Unohdin koko tuon lääkitysgallupinkin. :) Mutta siitä sen verran vielä, että tohtorisetä oli ihan samaa mieltä kanssani lääkkeiden lopettamisesta. Ne saa mut mahdollisesti ylikierroksille, joten katsotaan millainen olen ilman. Parin viikon päästä uusi aika ja sitten mietitään sitä jatkojuttua. Suuri helpotus mulle. Tosin täytyy myöntää, että viimetekstini jälkeen lähdin baarikierrokselle ja sen seurauksena en pariin kankkuspäivään ollut syönyt lääkkeitä (ke + to) ja perjantaina jätin sitten ottamatta ennen lääkäriä koska aattelin että saan lopettaa. Eli käytännössä oon ollut nyt sitten 6 päivää jo ilman. Ehkä vähän värisyttää välillä, muttei muuta. Nuohan siis olisi kuulunut lopettaa silleen pikkuhiljaa, mutta eipä mitään oireita ole ilmaantunut.

Mutta sitten. Uuteen ja Suureen Ongelmaani, jota myös Toiseksi Mieheksi joku voisi kutsua. Petin miestäni.

Kamalaltapa se näyttää ihan ylös kirjoitettuna, mutta turha enää pyyhkiä kun paskat on jo housuissa. Pitkästä aikaa aivan mahdottomassa humalassa päädyin randommiehen luokse ja harrastin seksiä hänen kanssaan darrassa monta kertaa. Ja en ymmärrä itseäni. Samana päivänä omatunto ei soimannut juurikaan, eikä se oikeastaan nykyäänkään pelkän tuon takia. Enemmänkin sen takia, että olen pitänyt mieheen yhteyttä vieläkin. Ja sitäkään en vaan pysty ymmärtämään että miksi. Onhan se ihana tyyppi, mutta ei niin mun tyyppiäni. En jotenkin pysty kaavailemaan meidän kesken minkäänlaista oikeaa tulevaisuutta, puhumattakaan tietenkään siitä että elän ja asun toisen miehen kanssa. Tosin tätä menoa en tiedä kuinka kauan.

Oon niin hukassa, mutta faktat on tällä hetkellä jotakuinkin tätä:
- En aio kertoa omalle miehelle.
- Haluan pitää tähän uuteen mieheen yhteyttä.
- Hänen kanssaan tuskin haluan kuitenkaan mitään vakavaa.
- Hänen haluistaan en (vielä ainakaan) tiedä kummempaa.
- En enää tiedä mitä haluan nykyiseltä suhteeltani.

Voi vittu. (Jee, se tekstas!)

Jännitystä.

Hm. Jostain syystä työrupeamani päättyminen on saanut minut nyt jotakuinkin päättömälle tuulelle. Pyörin äsken luennolla kuin väkkärä, hankin äitini tietokoneostoksille illaksi, suunnittelen lenkkiä, vedän rössöä kuin viimeistä päivää, kävin työkaverin kanssa baarissa (siis mähän en kaveeraa työkavereiden kanssa?), en pysty keskittymään nyt mihinkään. Täytyi tulla koneelle nyt sepittämään hetkiseksi, jos saisin itseni vähän rauhoittumaan. Taitaa olla turha toivo. Apua, mikä mua vaivaa.

Mietityttää loppuviikon lääkäri ja se "jatko". Mitä mä sille osaan sanoa? Että kaikki on fine, paitsi syömiset päin pyllyä. Töitä paiskin ku hullu, koulu ei kiinnosta pätkääkään, mutta yritän tekemällä tehdä. Rahaa palaa ja haluan laihtua. Mutta oikeestaan koen olevani elämäni kunnossa. Kai. Haluisin sitäpaitsi lopettaa lääkityksen. Tosin bentsoja tosin ottaisin ilolla vastaan nukkumisen ja muun toilailun tueksi, mutta turha niitä on ruinata, kun ne tappaa aivot ja oon näin nuori ja niin edelleen. Sitten toisaalta taas oon nyt tyytyväinen, että vihdoin oon jossain "hoidossa" edes, ettei sitten taas kun seuraavan kerran pohtisin että tarvinko jotain apua, niin tarvisi sellaista pohtia, koska saan jo apua. Eh. :/

Taidan syödä puuroa, palauttaa myöhästyneet kirjat kirjastoon ja soittaa äitille että aikaistetaan treffejä. Ääk. Pakko tehdä tehdä tehdä, ihan vaan ees jotain.

Kiva, ihana & viaton.

Terveissiä hoitsulta. Pitkästä aikaa. Ei siitä sen enempää kun oli silleen semi-ahdistava keissi tänään. Ei mitään menneisyyden ruotimisia, vaan ihan nykyhetken hektisyyden ja syömisten pyörittelyä. Voi olla että menee tovi tässä taas vatvoessa ja omaksuessa. Pitkään mennyt silleen "niin hyvin" ja eilen illalla olin ihan tatti, oisin voinut vaan vollotella sohvalla saikulta tuttuun tyyliin. Tänään taas hoitolasta pois kulkiessani meinasi keskellä manskua tulla tippa linssiin. Tai siis vähän tulikin, mutta sen sain pian loppumaan. Mikähän ihme purkaus keskustelujen päälle sekin oli...

Mut jesh, nyt on jo ens viikon lopulle ihan lääkärikin varauksessa, jopa ihan kunnon aika. Saan sitten ehkä tietää jotakin tulevaisuudestani, tms. Hoitaja on puhunut jostain sh-työryhmästä, mutta kuten yhdessä todettiin se ei ehkä oo ainakaan vielä mun juttu. Vaikka ongelmani myönnänkin, niin enpä tiedä olenko (ainakaan tälläsellä laihis-menestyksellä) valmis varsinaisesti itseni paranteluun esim. jonkun ravitsemusterapeutin kanssa... Oon ihan ällikällä lyöty kyllä vieläkin miten nopeasti se aika aina hoitajan kanssa menee! Ihan hujauksessa. Kai se on se, kun pääsee vain ja ainoastaan itsestään puhumaan... :D

Vauhti siis päällä ja töitä tiedossa mittaamattomasti. Dietti rullaa, paino tullut ihan kivasti ja rauhallista tasatahtia alaspäin. Kohtapa ehkä taas tohdin pistää sen tuohon sivupaneeliinkin näkyville. Tosin en tiedä uskallanko, koska se on sitten niin masentavaa katsella sitä jos vielä satun hieman joskus tästä repsuamaan. Mutta eip, sellasta ei ajatella, ei oo käymässä! Syön vaikka tuota Nutrilettia sitten vuoden päivät. Todellista turvaruokaa kyllä juu.

Täysin kuiva.

Ostin Alkosta kuohuviiniä makeuskategoriasta "täysin kuiva". En oo ees tiennyt että sellasta on. Mitenhän tää eroaa "erittäin kuivasta"? (Haha, varmaan sitten olemalla täysin sitä mitä toinen on vaan erittäin. Eka oikea päivä takana uudessa duunissa (ihanaa on!). Ja kyllä, siitä huolimatta kuppi huulilla että edessä työntäyteinen viikonloppu. Mut onhan sitä ennenkin darrassa duunattu, ei kai sen väliä missä kohteessa. Tästä se alkoholisoituminen alkaa (jatkuu...).

Shoppailin. Liikaa. Noloa. Justiinsa valitin ettei oo rahaa. No miksiköhän? (Saakohan noin kirjottaa... Oon aina ollu vähän epätietonen tollasen -kö ja -hän liitteen käytöstä tuplana samassa sanassa.)

Nutrilett sujuu. Siis aivan uskomatonta, en voi käsittää. Ostin tänään uuden 5-days paketin, koska ensimmäisen viimonen päivähän on tänään... Sain jopa ekan blogikommettini (!!!) koskien noita suolaliemiä. Sanoisin ite, että ehkei niiden poisjättö tällä hetkellä liian pahasta ole, kun en juo tarpeeksi. Vettä siis. Koko tän kuurin aikana oon päivittäin juonu varmaan max litran, jos sitäkään. Osan ehkä selittää se että suurin osa päivittäisestä ruuasta koostuu nesteestä (kahvi, tee, keitot, pirtelö, se-nestemäinen-muka-vanukas-litku). Mutta silti - paha, paha. Koitan tulevalla 5-päiväsellä juoda vettä tuplasti. Se vaan tuppaa hikoiluttamaan mun aineenvaihdunnalla ja töissä moinen on melko kökköä. Varsinkin kun tuossa uudessa paikassa on ulkoisella olemuksella jo hiukan jotain väliäkin.

No muttah. Palaan lasini/pulloni ääreen.

Yhteenveto

Jaah. Koitan kirjotella tänään pidemminkin vielä illemmalla, mutta tässä luennolta lusmutessani ajattelin paskanäppiksellä vetää tällaisen yhteenvedon tänhetkisestä elämästäni, jotta on sitten jotain mistä kirjottaminen seuraavalla kerralla aloittaa.

- VLCD sujuu. Ti ja eilinen oikein buenot, kaikkien sääntöjeni mukaan. Tänään en oo vielä muuta ottanut kun kahvin, eli kaikki Nutrilett-eväät koskematta. Muiltakin päiviltä noita liemiä on kyllä tupannut jäämään yli. Juon mielummin sitä laksateetä kun jotain suolalientä. :P

- Aloitin uudessa työssä eilen. Tosin vanhakin säilyy, koska tuo on vain määräaikainen suhde. Seuraavien kahden viikon aikana ei tiedossa yhtään vapaapäivää. Hyvä laihdutukselle, huono mielenterveydelle.

- Bentsoja on tullut otettua about joka pv nyt viikon ajan. Ellen sitten oo pulloa kallistanut. :/

- Serotoniinilääkityksestä en enää osaa sanoa mitään. Joko se on normalisoinut olotilani, tai en enää erota sen vaikutuksia, tai sillä ei vaikutusta olekaan. Mistäs tuon nyt selvittäisi? Sivuoireita toisinsanoen ei ole enää, ehkä tosin elävämpiä unia kuin normaalisti.

- Viinaa tekee mieli koko ajan, mutta diettini toivottavasti hillitsee. Samoin viikonloppuna ja siitä seuraavana myös jatkuva työrupeama.

- Tupakoin. Neljäs aski menossa. Tosin enemmän intohimolla kuin mitenkään tavan vuoksi. Se on sellanen nautinto nyt. Ajattelin kyllä lopettaa heti kun vaan saan laihdutettua, mahdollisesti aiemminkin.

- Lintsaan koulusta. Yksi luentosarja menee ihan jees, tosin stressaa vähän. Toinen menee päin peetä, en vielä tiedä keskeytänkö. Kolmas on ok, mutta stressaa sekin. Ja muuta en oo tehnytkään vaikka mitä oli tänä syksynä tarkoitus! Ja tenttikirja jota en oo avannutkaan, puhumattakaan tenttiinilmottautumisesta on kirjastosta myöhässä jonkun kaks viikkoa. Arg. Eikös nyt pitänyt keskittyä kouluun eikä töihin?

- Ei läheisyyttä, ei seksiä. Arki mataa eteenpäin ja onnellisesti parisuhteessani elän, mutta taas tää sama juttu. Ei vaan nappaa. Mutta toisaalta viimekskin se helpotti itsestään, sitä odotellessa. Pillerit on siis tosiaan lopetettu ja toisella kierrolla mennään. Ehkä tää tästä ovulaation myötä taas lämpenee. En halua siihen kierteeseen ettei ole seksiä koska ei ole aikoihin ollut seksiä. Suuseksiä annoin kyllä reilu viikko sitten alkoholin vaikutuksen alaisena. :D

- Lisäksi: Luottokorttilaskut ahdistaa, pitäis kipeästi siivota koko huusholli, äiti ahdistelee käymään, sateinen syyssää inhottaa, tarvisin uusia syys/talvivaatteita, stressi ens kevään matkoista ja niiden rahoituksesta ja majoituksesta, hirvittää miten dieetin jälkeen käy, en oo urheillut tai ees liikkunut kunnolla aikoihin (enkä aio?).

En nyt sen järjellisempää keksinyt, siinä siis tiivistettynä KAIKKI.

Nutraamista

Jeeh. Hyvinhkösti sujunut tähän mennessä! Eilen ikäväkyllä hairahduin baariin ja siellä upposi lightsidukka, strongbow ja muutama mansikkamargarita. Eli oikeastaan siis kunnolla vauhtiin olen päässyt vasta tänään.
Kahvia maidolla, aamupirtelö veteen tehtynä, liemi välipalaksi, sitten se suurin pastamössö pääruokana, illemmalla patukka ja iltapalaksi liemi ja jälkkärivanukas. Jos nälkä uhkaa niin teetä johon laksaa sekaan tuntuu tepsivän hyvin. Jee!
Tällasia väliaikavoitonriemuhehkutuksia tänään, kun olin vielä hilkun verran liian lähellä repsahtaa duunissa. -Mutten, I kick ass man!

Suhteellisuudesta lisää.

Haha. Pohdin tossa taannoin, että mun varmaan pitäisi erota miehestä tän blogin takia. Varmasti lukijat massoina vyöryisivät näyttöpäätteidensä ääreen seuraamaan mielummin mun sekoiluja ihmisten maailmassa miesten seassa kuin tällästä omaan ruoka- ja sairausnapaan tuijottelua. :) Mystistä kyllä oon silti näin pitkään Miehen kanssa viihtynyt ja ei loppu näy. Edellisissä suhteissa aina on lopulta päätynyt leikittelemään niillä eroajatuksilla kunnes ne on lopulta vahvistuneetkin niin paljon, että ero on tuntunut paljon kivemmalta ajatukselta kun mikään suhde. Kauaan sitten taas en koskaan ole sinkkuna viihtynytkään. Oon nykyisenkin miehen kanssa alusta asti odottanut millon ne eroajatukset saapuis, mutta eivät ole vieläkään todellisella tasolla ilmaantuneet. Siis vain sillä leikkifiiliksellä, jota ei kuitenkaan vaikka kuin radikaalisti koittaisi punnita aikoisi toteuttaa. Ainakaan nyt. (Voisko olla, että oltais tässä samassa tilanteessa todella vielä monen vuodenkin kuluttua? Uskomattoman tuntusta, mutta toisaalta, on tää tähänkin mennessä jo mun pisin suhteeni ikinä.)

Päin persettä - se on suhteellista

Wheii... Etukäteen pahoitteluni, näppäimistö ei nimenomaisella hetkellä toimi kovin kaksisesti, eli kirjoitan tätä puoliksi onscreen-näppiksen turvin. Jokunen kirjain saattaa siis jäädä uupumaan lopullisesta versiosta, koitan olla tarkka.

Olen alkanut hiukan niinkun taas tupakoimaan. Kaikki alkoi viattomasta juhla-askista, nyt on meneillään kolmas. Virallisesti en tosin koe tupakoivani, ainakaan vielä. Liikunta on jäänyt helkkarin vähälle laiskuuteni vuoksi, joten siitäkään en saa sysäystä terveellistää tapojani. Arg. Tosin tämän alkavan viikon teemana onkin: Kiloja pois keinolla millä hyvänsä! Jos tupakka lisää kulutusta sen 20 kcal päivässä ja vähentää ruokahalua niin menköön nyt sitten.

Ostin juuri tarjoushinnalla (jes, sattumaa!) ekan kerran tuollasen Nutrilett Quick Start viiden päivän paastosetin. Ja homman nimi nyt ma-pe välillä olisi mennä vain ja ainoastaan sen turvin. Piti tulla ihan tänne uhoamaan etten vaan lipsuisi. Jostain on vaan alotettava. Ja ateriankorvikkeet on mulla aina toiminut kohtuu hyvin. Aiemmat kokemukset tosin rajoittuu vaan yksittäisten aterioiden korvailuihin pelkin jauhepirtelöin ja patukoin. Mutta nyt vedetään tiukkaa linjaa! Ainoastaan purkkaa, sokerittomia pastilleja (jos on pakko), vettä, kahvia, teetä ja yksi salaatti saa tulla noiden diettimiksien ohella päivässä! Nutriletin aamupirtelönkin sekoitan veteen, jotta voin siihen "tarkoitetun" maidon käyttää mielummin kahvissa. :) Ja liikuntaa toki päälle niin paljon kuin noilla pöperöillä pystyy!

Otin eilen (bentsohumpussa??) yhteyttä vanhaan bestikseeni, jolle olen ollut vähän "välit poikki", koska se jätti pitämästä yhteyttä aikoinaan. Tänään olisi kahvittelu edessä. Iik. Hirvittää tollanen sosiaalinen tilanne. Kertoako ja mitä ja miten ja jos en kerro niin mistä vitusta sitte sen kanssa puhun? Tavallaan toki odotan myös semi-innolla, en tiiä!

Jee perjantai!

Ja rakkaita terveisiä Hoitajalta. (Jos ette huomanneet, niin olen luovuttanut hänelle oikeuden jo isoon alkukirjaimeenkin.) Kuulostaa jotenkin ivalliselta ja sarkastiselta puhua Hoitajasta, tai saan itse omista teksteistäni jotenkin tosi negatiivisen kuvan hänestä, mutta tähän väliin sitten lienee syytä korostaa ettei suinkaan. Hoitajalta sain tänäänkin ihan puhtaasti uusia objektiivisia ajatuksia elämästäni ja miten minut voi ulkopuolisena ymmärtää. Siitä en osaa sanoa, onko siitä hyötyä (lääkkeistä puhumattakaan...) mutta ihan kiinnostavaa se on.

Jos viime viikon ajattelunaiheeksi jäivät äiti ja lapsuus ja ne kaikki sairaalatoilailut sun muut, niin tällä viikolla esiin pyrkii varmaan sitten syöminen, syömättömyys ja kontrollintarve. Tai ainakin sain sen käsityksen nyt, että tuohon viimeiseen syömisongelmani kaikkineen liittynevät. Iik. En ihan ees malta odottaa mitä oivalluksia SSRI-aivoni keksivätkään tämän aiheen kimpussa lähitulevaisuudessa.

En tiedä onko jokin jälkeissivuvaikutus nyt lääkityksestä mutta tosissaan tuntuu välillä siltä että kehoni tekee yhtä ja aivoni toista. En ikäänkuin ole ihan selkeä yksittäinen kokonainen olento. Valveillaolon harhakuvat ovat väistyneet, mutta kummia unia olen kylläkin päässyt nyt näkemään. Toissaöisessä (tai tyyliin sinnepäin) unessani iso koira puri pienen ruskean chihuahuan katki vyötäröstä. :/ Uni häiritsikin sitten semisti koko loppupäivän, vaikka olin kyllä samana yönä nähnyt jotain batmanuntakin.

Aarg. Viinaa tekee mieli mutta ajatus siitä seuraavasta krapulasta on jotekin erityisen paljon hanurista tällä hetkellä. Krapulassa maailma on niin synkkä ja haluaisin pitää kiinni ajatuksestani että edistyn jotenkin jonnekin.

Irony?

Haha ja haha! Melkein viikko sitten hoitaja-psyykkaajani kysyi kun puhuimme äitini kausittaisesta alkoholismista (ja olin siis kertonut äidin parhaillaan viettävän selvää kautta) että enkö sitten kykenisi uskomaan että tuo viinasta pidättäytyminen voisi olla pysyvääkin. Mulla meni siinä keskustelutilanteessa ihan hetkeksi henkiset pasmat sekasin (tuskin se ulospäin näkyi - oon aika taitava tollasessa) mutta totesin että enpä oikeestaan, et saattaahan se mutta en kyllä jaksais uskoa, tollasta se on ollut jo vuodet. Ja kappas kappas tsädääm oletettavasti ryyppykausi päällä nyt tyyliin kolmatta päivää! Onko normaalia että koen itsetyytyväisyyttä ja vahingoniloa koska tunnen äitini paremmin kuin Hoitaja?

Huijausta.

Masentava sää. Pakko hakea joko bentsoja tai viunaa. Ensimmäinen ei lihottaisi. :/

Lupauksia, odotuksia.

Terve taas rakkaat kasvottomat kuulijani (joita siis on). Tietokoneeni on tekemässä hiljaista kuolemaa ja siksi olen männäpäivinä joutunut jättämään postauksen kesken ekaan tai tokaan lauseeseen koska ekana päivänä näppis ei tyyliin toiminut ollenkaan ja niin hullu en ole että onscreenin ja hiiren avulla nakuttelisin tuntemuksiani ruudulle. :/ Toisena päivänä ongelma olivat yksittäiset, mutta erittäin olennaiset, kirjaimet, kai ainakin hoo ja gee ja yy ja tee. Nice. Lupaan hankkia uuden koneen viimeistään jouluun mennessä. Ja lupaan yrittää pelastaa kaiken tärkeän tältä vanhalta koneelta ennen sitä toistaiseksi olemattoman superkovalevyn turviin. Kaksi suurta hankintaa siis edessä. Kun nyt selviytyisin ensin takaisin työelämääni ansaitsemaankin jtn.

Luentojen määrää oon jo rehdisti karsinut. Ei siis tiedossa mitään viittäkymmentä opintopistettä tältä syksyltä. Ehkäpäs tyytyisin siihen kolmeenkymmeneenkin tätä menoa. Sitkeästi yritän nyt tuudittautua tähän EI-STRESSIÄ -olotilaan. Vähemmän kaikkea - työtä, koulua, viinaa, rahanmenoa, ihan kaikkea. En osaa, mutta toisaalta tänään ajatus paluusta töihin ensi viikolla hirvittää. Tavallaan tosin huojentaa. Hemmetin ristiriitaista.

Viimeisen juttelutuokion hoitajan kanssa jälkeen oon ollut melko polla tiltissä. Muisteltiin äidin pipien kohokohtia ja raskasta lukioaikaani häntä hoivatessa. Koko juttelun jälkeen mieleen pulpahteli lisäasioita, joita en kertonut hoitajalle. Pahoja asioita. Sellasia siis joita en kerro tai edes mainitse, koska ite en piittaa niitä muistella. En edes ihan täysin muistakaan kun ovat ehkä aikoinaan olleet vähän raskaita käsitellä. Ajattelin ensi kerralla uskoutua hoitajalle jos olosuhteet ovat otolliset. Harjoittelen nyt (tiedossa ennenjulkaisematonta avautumista).

1. MINÄ MUISTAN. Kuolemansa jälkeen äitini pyhimykseksi kohkaama isäni väkivalloinkohteli äitiäni kun olin veljeni kanssa pieni. Ehkä ihan löikin, mutta ainakin töni ja kaatoi. Useita kertoja. Ei enää sitten kun olin vanhempi. Olettaisin että ainakin joskus on riitojen aiheena ollut raha, koska muistan joskus vieneeni tappelun jälkeen lattialla itkevälle äidilleni omia säästöjäni (siis jotain kymmen- ja kakskytpennisiä muovikupissa). Kyynel.

2. EN HALUNNUT TIETÄÄ. Äitini seksi- ja raiskaustarinoita, vaikka sainkin ne kuulla.

3. EHKÄ ELÄMÄNI KAUHEIN HETKI. Saavuin Auroran suljetulle psykiatriselle ja heti kun hoitaja päästi sisään kuulin käytävää pitkin äitini huutavan huoneestaan nimeäni. Päästyäni huoneeseen tämä makasi sairaalavaatteissa tukka sekaisin sängyn vieressä lattialla sekaisin ja itki ja toisteli nimeäni. Lääkäri olivat sulkeneet mielitautiosastolle, vaikka näin ja kerroin vian olevan fyysinen. Toivotonta, mahdotonta, katkeraa, turhauttavaa, kauheinta. Tämän yksittäisen hetken olen ilmeisesti yrittänyt tiedostamattani unohtaa, koska viimeisten päivien aikana tapahtumasta on palannut pieniä osia mieleeni pikkuhiljaa sen jälkeen kun sitä aktiivisesti muistelin hoitajalta kotiin kulkiessani.

Nojuu. Olen puhunut. Saisi vaan tämän vielä hoitajallekin kerrottua, ehkä siltä jotain objektiivista kommenttia taas saisi. Voi kuinka se onkaan ihanaa, että joku on kerrankin mun puolella ja vieläpä antaa uusia ajatuksia.

7 leffaa ja 100 muuta ajanvietettä.

Laitoin mielenkiinnosta jokin aika sitten tuon kämäsen kävijälaskurin tänne. Tuo ei mitään koneen osoitteita tosiaan tunnista, vaan ainoastaan sivun latausten määrän, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Tähän mennessä kun olen sokeasti olettanut, ettei näitä tekstejä kukaan lue. Ja että sivua lataa joku whoever jostain whereever-landiasta ihan vaan vahingossa. Voipi ollakin, mutta joku muukin tätä lataa kuin minä aina postauksen jälkeen ulkoasua tarkastellessani!

Nojoo, asiaan. Kolmas lääkityspäivä meneillään. Ällö olo alkaa jo pikkuhiljaa väistyä. Nälkää tai ruokahalua ei juuri ole ollenkaan. Serotoniinistopparini vaikutus näihin syömisasioihin on vähän kaksipiippuinen juttu. Kaksi päivää on ollut tuolta osaltaan ns. minihelvettiä. Ei nälkää = en syö mitään = syön illalla kauheat kasat sokeria koska "en oo kuitenkaan syöny tänään mitään" ja koska olen onneton sokeririippuvuuden tapaorja. Toisaalta paino ei ole tuolla menettelyllä ollut moksiskaan, mutta hei haloo, jos jättäisin ne karkit pois oisin laihtunut, LAIHTUNUT, tai jos oisin niiden kalorien tilalla syönyt jotain oikeeta oisin hyväkuntosempi, kauniimpi, terveempi, suorituskykyisempi, jne. jne. Onneksi tärkeintä on se, etten liho.

Faktahan kuitenkin on, että ko pillereitä tyrkitään suurina annoksina myös esimerkiksi bulimikoille. Eli teoriassa näillä siis olisi mahdollista myös jollain tasolla kontrolloida ruokajuttuja. Tänään kun ällöys on väistymässä oon nyt lähtenyt liikenteeseen tällä mielellä. Syönyt vaikkei oo nälkä ja vaan sopivan vähän ja "hyviä" ruokia. (Tähän mennessä vadelmia ja rahkan, 2 kahvia, 2 valkuaista ja appelsiinin.) Näin kun sais nyt jatkumaan. Cheers.

Väsymys vaivaa silti yhä. Eilen nukuin yli puoleen päivään ja loppupäivä oli tuskaisa. Kaikin puolin kauhea olo. Silti sain ihan fine unta yöksi ja nousin vasta kymmenen pintaan. Herääminen on vaikeaa ja koko ajan voisi mennä nukkumaan. Ihan ok nyt saikulla, mutta entäs koulussa tai töissä? Ja jatkuuko tää ees? Googlen saloista olen nyt oppinut että pienet pillerini pääsääntöisesti aiheuttaisivat pidemmällä tähtäimellä unettomuutta. Sitä siis odotan riemulla ja koitan nauttia nykyisistä unenlahjoista. Uni on hieman samanlaista kuin pitkän bentsokauden jälkeen ekana yönä ilman bentsoja. Alkuun pyörii sängyssä ajatuksen muka kirkkaina, mutta yhtäkkiä whuum onkin jossain sumuisessa päänsärkyisessä unien ihmemaassa rämpimässä. Siellä on hyvä olla, mutta kun koittaa päästä pois pää onkin täynnä vaahtomuovia, suu ja huulet kuivina, silmien takana painetta ja vartalo turta. Herääminen on tuskaa. Siksi tänäänkin siis 2 kahvia aamusella elokuvan ääressä, vaikka teoriassa leikin lopettaneeni kahvinjuonnin.

Lopetin e-pillerit tänään. Jos niissä nyt vaikka olisi jotain syytä olotiloilleni. En tiiä. Mut en vaan piittais jotenkin syödä sekä niitä että jotain fakin mielialalääkitystä. Yhdessäkin vakilääkityksessä jo tarpeeksi. Saa nyt nähdä miten iho alkaa kukkia ja kuukautiskivut kaataa petiin ja tukka putoaa päästä ja niin edelleen. Koitan vaikka repiä jostain rahaa kosmetologille ja toisaalta se luonnollisesti säännöllisenä ja tuttuna kulkeva kuukautiskierto ovulaatiokipuineen ja muutoksineen on myös aina ollut mulle tosi "nautinnollinen" juttu omalla kierolla tavallaan.

Tänään on ollut tähän asti kohtuu hyvä päivä. Oon innostunut elokuvien katteluun, siivoiluun ja jopa muusikkiakin teki pitkästä aikaa ihan mieli kuunnella. Suunnittelen jo vähän varovasti tulevaisuutta. Tosin vain sairasloman loppuun asti. Huomisia luentoja puhumattakaan tulevista työvuoroista, tms. en uskalla edes sivuta. Ehkä sitten huomenna. Jospa tää nyt tästä alko tasottumaan.

Nappia naamaan!

No...

En nyt tiiä YMMÄRSIKÖ se lääkäri juuri mitään, mutta pilleriresepti kourassa ja pari viikkoa saikkua kädessäni sieltä tänä aamuna poistuin. Huomenna menen vielä antamaan veri- sun muita näytteitä, en tiiä tarkalleen miksi, mutta ihan kiva tietty että tarkistavat kaiken olevan ok. Toivottavasti bentsot ja tramali ei vaan näkyis ihan piikki lihassa kaikelle terveydenhuoltokansalle. :/ No tuskimpa, jos ne vaan sairauksia ettivät... Eikös sellaset huume- ja muut testit oo erikseen? Sen näkee sitten.

Bentsot heitin mäkeen ja aion nyt todella rehdisti jatkaa vaan noilla määrätyillä serotoniinistoppareilla. Yksi, myöhemmin ehkä kaksi sellasta päivässä, sairaslomapotemista ja oloni pohtimista. Muutaman päivän päästä taas hoitajan luo. Eli pääkoppapotemiset sikäli kunnossa kun voi olla, kunhan vielä saisin reseptin niihin pillereihin joilla voisi lopettaa syömisen.

No sepä se.

Juuh. No kuten ed. tekstissä jo kävi ilmi niin hankalaa oli (on). Eli su ja ma vapaat meni siinä siinä. Kauhee morkkis ja angsti ja ahdistus ja vaan täysin apaattisen jaksamaton olo. Tiistaina töihin ja heti kunnon ahdistus päälle. Aamusen itkeskelin ja sit kun duunikaveri saapu niin pääsen takatiloihin toimisto, yms. hommiin ja tyyliin puolen tunnin välein pidin sellasen viiden minsan pillitystauon. Mitä ajattelin? Mä en jaksa tätä, en pysty tähän, voiko tää olla totta...

Soitin sinne hoitsun päivystykseen ja kun ei muuten saatu aikaa sovittua nopeemmaks kun se ens viikkonen, niin sano laittavansa saikkua seuraavalle päivälle (eli eiliselle) ja että tuun sitten. No näin kävi. Töissä sanoin syyksi jotain vähän muuta, kun sen helpotuksen jälkeen ei enää oikein jaksanu lisää mitään syyllisyystaakkaa. Hoitaja antoi loppuviikon taukoa ja jututti taas. En tiedä oliko siitä jutustelusta mitään hyötyä, mutta toki se jo ihan sellasenaan tuntuu vähän turvallisemmalta. Että joku kuuntelee. Jollekin voi soittaa. Tää reilu vuorokausi saikkua on nyt tuntunut tosi kummalta.

En oo ennen minkään psyykkisten syiden takia pitänyt taukoa mistään tälleen luvallisesti. Tuntuu samalla tosi helpottavalta, mutta toisaalta hirmu syylliseltä. Miten niin voi yhtäkkiä olla jotenkin paha olla? Että se on kuitenkin mun syy. Ja ei silloin ansaitse mitään sairaslomia tai sen sellasia.

Maanantaille on nyt lääkäriaika. Se hirvittää. Mies. Jos se ei ookaan yhtään ymmärtävä? Jos se sanoo että kuvittelen vaan kaiken? Että kyl toi tosta, meet vaan vittu sinne töihis niinku kaikki normaalit ihmiset. Apua. Aika on niiden jonojen takia ilmeisesti vaan 20 min. En tiedä saako se siltä hoitajalta ennakkotiedot musta vai ei. Joudunko selittämään kaiken mitä oon sille hoitajalle kertonut puolessatoista tunnissa lääkärille 20 minuutissa? Enkä edes tiedä mitä sieltä haen. Jotain apua ja helpotusta salaisessa mielessäni. Mutta järki sanoo, ettei sellasta voi noin vaan saada.
A. Halunko mitään lääkitystä?
B. Pystynkö takas töihin?
C. Pystynkö kouluun?
D. Pystynkö jatkamaan sairaslomaa?
Hmm...
A. En ja joo. Mitä vittua pitäs tehä.
B. Tän päivän fiiliksellä - EN EN ja EN. Se ois sitä jaksamattomuuden itkua vaan taas.
C. En tiiä kun en oo vielä kokeillu.
D. Sairastaminen on tosi tylsää. Mutta jos se auttaa niin oon valmis siihenkin.

Nojoo. Sinnittelen tästä nyt siihen ensi viikkoon jotenkin. Vituttaa vaan kun en pysty vastustamaan puudutusaineita. :/ (Eli bentsoja ja viinaa.) Mitä jos ahdistus johtuukin niistä? Vaikka ne kyllä tuntuu helpottavan. Aamupäivä = kurjaa, puolilta päivin = itku, klo 13 = bentso, klo 14 = vähän iisimpää. :(

Masennusta?

Itkettää-itkettää-itkettää, surettaa-surettaa-surettaa. Mikään ei kiinnosta. Huominen vielä pitkää rankaa työpäivää vastuuasemassa, mutta sitten sain järkättyä kahden päivän viikonlopun sunnuntaille ja maanantaille. Mies haluaa kuitenkin juhlia ja tänään on nyt siivottu ja leivottu, tosin itse jaksoin osallistua puolittain vain jälkimmäiseen. Alkuiltapäivä meni sängyn pohjalla.

Mutta. Suuri käänne. Hakeuduin hoitoon. Eilen töissä iski kesken päivän hillitön ahdistus-itkutilanne päälle ja pistin omalta osaltani putiikin hetkeksi katkolle pakonomaisen tunteen vallassa ja soitin rohkeasti vollotus jatkuen päivystykseen. Sieltä sanottiin että psykan sairaanhoitaja soittaa ennen puolta päivää. Ja se soitti. Sinnittelin ihan onnistuneesti siihen asti ja puhelimessa sitten taas hanat aukes. Thänk gaad sain ajan tälle päivää ja riensin töistä sinne. Alkuun hetken niagaroin taas lisää, mutta loppu tuosta 45 minsasta sitten juteltiin asioistani. Edellisenä iltana olin bentsohuuruissa kirjoittanut itku kurkussa lapulle ongelmani. Sen lapun sitten iskin tädin kouraan ja sanoin, että näistä pitäis puhua, etten nyt pääse luistamaan. Ja niistä sitten perusasiat kerroin. Listalla oli ahdistus, itkuisuus, masennus, syömisongelmat, raivokohtaukset ja ajoittainen maanisuus (?).

Täti nyt sinällään ei vielä juuri onnistunut auttamaan, tuntuu tällä hetkellä melkein että toisin päin. Sovittiin seuraava aika, joka on reilun viikon päästä. Tuntuu hurjan pitkältä ajalta. Jos tää ahdistustila jatkuu näin voimakkaana ja akuuttina siihen asti niin en tiedä miten kestän. Puhelinaika sillä on onneksi arkipäivisin, että soitan kyllä heti maanantaina, jos paha olo jatkuu koko viikonlopun vaikka on jopa vapaata. Tänään siis tuon keskusteluajan jälkeen kun on olo ollut tosiaan melko surkea. Stressattu, ahdistunut ja vaan todella kurja. Itku kurkussa koko ajan. Pakokauhu huomisesta ja sosialisoitumisesta, vaikka en millään jaksaisi.

Saa nähdä mitä tässä vielä käy. Jonot lääkäreille on vaan kuulemma tosi pitkät, mutta kyllä kai tuo hoitsukin voi jotain saada aikaan. En vaan jaksa nyt osata ajatella tai luottaa että mitä. Väsyttää.

Voi kyrpä.

Paluu töihin, paluu ruotuun. Bentsotolet vähän kenkut taas tuon työn alun takia muka että saisin unirytmin kuntoon. Jaiks. Haluan taas laihtua. Enemmän kun muuta. Paska juttu vaan kun kroppa on kesän jäljiltä tottunu ihan järettömiin ruokamääriin. Pienikin vähentäminen tuntuu "nälkänä". Siis hah, todellista nälkää kehoni ei oo vielä nähnytkään!

Oh my lord

Vautsi vau, kaksi tekstiä putkeen peräjälkeisinä päivinä! Ja kumpanakaan ei aloittaessa mitään erityistä kuvaa siitä mitä kirjoittaa. Ei tässä mitään oo tapahtunut. Enkä mä mitään oo ajatellutkaan oikeestaan. Tulinpa vaan tekstailemaan, että saisin heinäkuulle enemmän juttuja kokoon kun mitä kesäkuulle tuli. Onhan tässä sentään osa kuusta lomaa, et vähän nöyrää hei jos käyn täällä valittelemassa kuinka tylsää on ja sit en edes saa mitään turhanpäivästä jorinaa aikaseksi.

Mietin tuossa tota alkukipaletta kirjoittaessani kahta potentiaalista tekstinaihetta. Eka olis ollut mustasukkaisuus ja toinen sitten kuinka hassua ihmisten pariutuminen ulkopuolisena tarkasteltuna on. Nyt tuli jumi kun en osaakaan päättää mistä turhasta siis jorisisin... Konekin käy tässä näppien alla niin kuumana, että vois olla ihan jees pistää näppäintä toisen eteen ja antaa herran mahd pian huilata hetki, ettei tartte ihan putkeen tuulettimen posottaa montaa tuntia tällä helteellä. Kuulemma lyhentää käyttöikää? Ja kun nyt niin viime metrejään elelee muutenkin niin tollanen alkaa merkitä! Jos saisin sillä vaikka ihan pari kuukauttakin lisää armonaikaa (ja gradunkirjotusaikaa - joo kelatkaa)... No laiton tohon alle keskelle nyt paksun kynsiviilan, että ilma ehkä kiertäis vähän tehokkaammin alateitsekin.

Eilen oli ihan jees, vaikka turhan paljon tuli juotua. (Koska EI tulis, voi vittu, kysynpähän vaan?!?! Joku päivä mä alotan vielä sen absolutismin, be aware!) Vähän myöhään olin kanssa, meni nyt unirytmi kunnolla harakoille, mut toisaalta en usko sen haittaavan bentsolopetustani yhtään. Unirytmin saa parissa päivää viikolla kuntoon jos tahtoo. Ja ainakaan ei pitäs tänään alkaa väsyttää aikasin, eli mulla on pitkä ihana vapaa lomailta edessä! Hassua että ajattelen jostain syystä tällä hetkellä noin, vaikka sairaan tylsää on tää muutama hereilläolotunti jo ollut. DVD:ltä katellu vanhoi sarjoi muutaman jakson, syöny eiliseltä jääneen levyn suklaata (tsiisas!) ja miettiny pitäskö ulkoilla "kun on noin nättii". Nyt päätin, etten tee mitään mitä ei huvita. Eli eiköhän tässä vielä ala ulkoiluttaa, mutta se on sit se parin tunnin päästä -juttu. Nyt dataan sisällä, kalpenen ja aurinko saa paistaa sivu suun, hah! (No on mulla rusketusvoide vaikuttaa samalla, jos vaikka illalla tapaan sellasta tavatontakin, kuin muita ihmisiä, iik.)

Mies on rilluttelemassa isolla porukalla vanhojen opiskelututtujen kanssa. Siitä tuli mieleeni tuo mustasukkaisuudesta kirjottaminen. Yleensä kun palan kiukusta jos on jotain mut ulkopuolellesulkevaa. Tänään oikeestaan ihan sama. Oon niin lahna, etten ois tod jaksanu aikasin suunnata minnekään. Ja sitäpaitsi olo on kauttaaltaan aika antisosiaalinen, johtuen mahdollisesti eilisillan palavista väittely-keskusteluista. "Kivaa" oli sillon, mut ei sellasta jatkuvasti jaksa. Välillä on oltava hiljaa.

Villin mustasukkainen olen jos mies lähtee pelkkien naisten tai edes naisvoittoisen populan kanssa ja tiedän sen juopuvan illan, tms. aikana. Edes vähän. Se on se suurimman uhkan paikka. Ukkoni juopuneena muiden naisten keskellä. Eihän se pahalla mitään tekisi, eikä tarkoituksella, ja tokihan se rakastaa, mutta en vaan piittaisi tulla sillä lailla loukatuksi. Ihan periaatteesta. Toki riippuu naisestakin. Toiset naiset on uhka (lue: suurin osa naisista), mutta jotkut ei (en osaa selittää ketkä). Uhkaavaa on ainakin: raha, laihuus, hyvä tukka, kalliit vaatteet, villiys ja vapaus, älykkyys... Sellaiset joita kaikki haluaa, mutta toisilla ehkä on sitten enemmän. Jos nuo löytyy kaikki, niin paketti on kasassa.

Monasti mustasukkaisuusepisodeihin liittyy myös sellanen yleinen hylkäys. Oon luullut että tehdään jotain muuta, missataan jotain muuta, oisin halunnut tehdä nimenomaisesti jotain muuta, mutta toisaalta en sitten tiedä onko nuo "muut lisäponnet" vaan omaa psyykkausta vai ihan todellisesti myös syitä kiukutella.

Nyt kaikki voi sitten kelailla, että ei tää meidän suhde voi voida hyvin, kun en pysty mieheen luottamaan tuon vertaa. Noh... Luotan ja luotan. Yhtä paljon kun itseeni. Jos oisin itse oma mieheni, en varmana haluaisi mua yksin humalassa hotteina pitämieni miesten keskelle. Hei haloo. Ainakaan tässä vaiheessa elämää. Ehkä asia on eri sitten kun on miljoona lasta ja yhteinen laina ja oikeesti paljon pelissä, mutta tällä hetkellä nuoruudessa viunaa menee napaan kun pieneen pesusieneen, ajatukset hämärtyy, ja sitten sitä kaikenlaista voi tapahtua ihan niinkun usein tapahtuukin. Ei sitä ajattele silloin, vaikka selvinpäin ei moista ikinä tahtoisi tapahtuvaksi. Alkoholin tuoma uhkarohkeus on siis ehkä se pahin uhka. Ihan niinkun sinällään on hieman hirvittävää jos miehet lähtee keskenään vetämään överit. Silloin pelkään että jotain käy (menevät uimaan ja joku hukkuu, ajavat autoa ja kolarin, ottavat liikaa ja myrkyttyvät, whatever). Alkoholirohkeus yhdistettynä ihaniin naisiin (etenkin jos tiedän juuri ko naistyypin vetoavan mieheeni jollakin hiukan eri tasolla kun itse vetoan). Vähän vielä sitä "oon ilman tyttöystävää baarissa" -menoa, tanssia, tutustumista ja lähestymistä, niin jessus. Siinä menis hyvä suhde niin hukkaan niin turhaan. Paljon parempi vaihtoehto olis esimerkiksi, että mies viettäisi selvinpäin vuoden autiolla saarella jonkun naaraan kanssa selvinpäin, rakastuisi ja sitten pettäisi. Silloin tietäisin, että se on ainakin jollakin tasolla jotenkin "oikein" ja harkittua, tms. Vitsit tätä tällasta on vaikea selittää.

No pointtina kuitenkin, että juu olen mustasukkainen, ja joo ehkä ihan turhaan, mutta daa minkäs sille mahtaa. Koko ajan vähenee kuitenkin suhteen iän myötä. Kymmenen vuoden kuluttua tuskin enää piittaisin vaikka komerosta löytyis työpäivän päätteeksi kotoa alaston 19-vuotias suomenruotsalainen raidoitetuin hiuksin ja mies ois kääntynyt kokoomuslaiseksi. Tai ehkä periaatteesta esittäisin loukattua, mutta iloitsisin salaa että nyt saan jotain kalliita lahjoja hyvityksenä. Pheh!

Nyt meen tästä roikkumasta. Suihku ehkä. Ja pornoa vois kattella. Mut en kyllä tiiä jaksaisko sitäkään.

Beach party

Kesä on, kesä kuluu, kesä menee. Siis saako näin sanoa edes: Mä vihaan tätä lomaa! Oon niin wasted kun "ei oo mitään tekemistä". Siis tokihan tähänkin tottuis, mutta vähän tekee rahast tiukkkaa loppukesän ja ihan fine voisin rehkii nytkin ees vaik joka toinen päivä muutaman tunnin jossain. Tällanen ei mitään koskaan saa mun kaikki energylevelit ihan tilttiin. En jaksa sit samantien yhtään mitään. No okei, sen kallisarvosen rahan kuluttaminen miljoonin eri tavoin onnistus kyllä nonstoppina (för exempel vaatteet, kosmetiikkaa, musa, ulkona syöminen, kalliiden ruokien tekeminen, matkustelu...).

En edes jaksa mennä ulos ja nauttia vittu helteestä ja ottaa aurinkoa. Auringosta tulee syöpä, ulkona on kuuma, eikä oikeestaan sen enempää tekemistä kun kotonakaan. Ellei kuluta rahaa. Ja sitä koitan välttää. Suunnitteilla olis jotain suurta miehen synttärilahjaksi ja en tajua miten ehtisin säästää ikinä tarpeeksi rahaa edes jotain niin tärkeetä varten...

Mutta siitä tulikin mieleeni. Seksipadot on auenneet. Tai aukesivat. Ihan kunnolla siis, että ei mitään painetta enää, vaikka hiljasta on ollut nyt ehkä pari tai kolme (can't remember) päivää. Ja jopa ihan siis iloisesti ja nautinnollisesti, eikä silleen vääntäen että kun nyt on parisuhde ja siihen kuuluu seksi niin nyt sit pitäis. Vaan se vaan tapahtu. :) Pienen helpotuksen toi ehkä tuo e-pilssujen uudelleenalottaminen. Yritän nyt sitäkin vaan perkele kestää kun nainen. Ei ne voi mua tai tulevia lapsiani tappaa ja niillä saa tukan kasvamaan ja ihon pysymään kauniina. Mitäpä sitä nainen ei tekisi ulkonäkönsä ja miehensä eteen. Uhraisi vaikka mielenterveytensä!

Tulevia kesärientoja varten siirtelen samalla tässä menkkojani syömällä osan kakkospilleriliuskaa heti ekan jälkeen putkeen. Se toki vaikeuttaa vielä sopeutumista. Tuntuu kun päällä olis jatkuva pms. Ihan hurjaa. Ipodi (vittavittavitta - apple on hanurista ja paholaisen keksintö saatana) tilttaili tänään, tyhjensi itsensä itsestään ja koska vihaan kaiken maailman ohjelmistopäivityksiä ja skippaan ne niin pitkään kuin mahdollista olen nyt pulassa kun itunes on joku versio joka ei tue päivitettyä ipodia ja parhaassa tapauksessa joudun vielä toiseen kertaan päivittämään kaikki koneeni wma-musat joksikin helvetin apple-fuxor-korvikkeeksi ja siihen menee pari päivää. No joo, tekniikka sikseen. Lopputuloksena itkupotkuraivarit yksin kotona kello 13 kun yritin päästä vaan lenkkeilemään. Voi jumalation. Piti pistää ipodi aamutohvelin sisään että sen saattoi heittää pari kertaa seinään ilman taloudellisia menetyksiä. Oikeesti. Eilisen olin ilman nappeja, mutta tän pään rauhottamiseen nykäsin kyllä nyt suosiolla yhden neljäsosan (siis huom. sen ei pitäis mun viime aikojen toleilla ees tuntua hipasuna) bentsotiatsepiinien aatelia. Joten. Mut olen siis irtautumassa. Vaikka mielipahaa aiheuttaakin niin pillerit, tekniikka kuin tää "vierottautuminen"kin. Vihasin hetken maailmaa ja erityisesti applea. Älkää ostako sitä.

Solia naamaan lenkin sijaan ja kaloreita samalla siis kitaan. Tietokone on oppinu viime aikoina toimimaan paremmin. Helpotus kun näitä rahajuttuja miettii. Suunnitelmissa tuoksushoppaus (tarve vaatii, ja huomasin cityshopparin antavan stocka beautysta 15% alea tuoksusta sopivasti) ja ehkä pientä grillingiä illemmalla. Ukkoa oottelen duunista 13 tonnia itseruskettavaa vaahtoa iholla. :) Välttelen siis edelleen syöpää, pelkään semisti noita luomiani ja inhoan sitä auringon polttotunnetta iholla. Mitäs muuta täshä... Paino on rehellisesti sen 60 tai yli tällä hetkellä. Mut se nyt ei hirmuna stressaa kunhan ei tuosta enää nouse. Kilot saa pois. Enempi tuo liikkumattomuus. Kun ei tossa helteessä jaksa, ja lenkkimusa tilttaa, ja voi vittu.

Ola!

Loma saapui. Ja stressi jotenkin jatkuu. En osaa lomauttaa itteäni, vaikka mitään virallista menoa ei oliskaan. Stressaan sitten vapaa-ajan tekemättömistä asioista, liikunnasta ja hajoavasta tietokoneesta. (Siinä yksi syy harvoille teksteille... Näppis toimii satunnaisen hajottavasti, arg.)
Teen kovasti samalla tässä lähtöä lenkille, vaikka ulkona on sen näköstä, että hetken päästä ropsii. Pakko mennä, satoi tai paistoi. Paino ja kunto käskee. En edes halua ensimmäistä tässä mainita, muutoin kuin että tavaraa on tullut! Lähinnä tietysti tohon keskivartalon tienoille, vaikka kyllä sen muutenkin huomaa. Oon muka ollut olevinani stressaamatta ja koittanut huiputtaa itseni sellaseen "syön kun on nälkä" -terveyselämään ja sitä kautta jotenkin luonnollisesti laihtumaan. Buahhahhahhaa! Sitä päivää yhä vaan ja edelleen odotan, että moinen utopia toimisi kohdallani edes siten, ettei kiloja koko ajan karttuisi lisää ja lisää. (Puhumattakaan siis siitä laihtumisesta.)
Hyvää kesää, ehkä tää tästä. (Miten jotenkin tuttuakin tutumpi tuo ajatus?)

P.S. Toleranssi bentsoihin on tällä hetkellä jotain aika kauhistuttavaa. Ennen lomaa oon siis nappinut niitä jotakuinkin päivittäin. Pakko katkottaa nyt lomalla kun saa nukkua millon vaan... Sekin suuri ahdistus edessä. Vaikka taitaa mun "riippuvuus" olla ihan puhtoisesti henkistä sorttia. Mutta niinno... Ahdistusta se on se henkinenkin ahdistus...

Väliaikatiedote!

Töitä ja bentsoo, töitä ja bentsoo. Pyörin just jonku kolme tuntii anailumielessä netissä, kun en saanu aikaseksi tätä blogitusta. Hmph.

Elämä haloo!

Työtä, koulua, liikunnan yrittämistä, syömistaistelua, paska (?) parisuhde, ei kavereita, ongelmallinen perhe... Tässäkö tää nyt on? Leffavuokraamon kautta kotiin joka ilta ja nollausta läppärin ääressä. Tuulinen ja sateinen sää, jos aurinko paistaa, niin sillon on toki töitä tai muuta, ettei siitä pääse vahingossakaan mitään irrottelemaan. Muka villiä dokausta silloin tällöin, mutta jos ois oikeesti kivaa, vois olla ilman viinaakin. Eli onko se siis ees kivaa? Parit bentsot niin usein kun tohtii ottaa, mutta niidenkin tuoma onni hyytyy hyvin nopeasti. Elänköhän jotain murrosvaihetta vai oonko vaan tajunnut että kaikki on oikeastaan paskaa? Olisin edes laiha ja hyväkuntoinen, niin edes yksi asia elämässäni olisi onnistunutta. Päivät vaan kuluu ja mitään ei tapahdu enkä onnistu missään. Vittu.

Jonyton!

Toissapäivä jees, eilinen kaikkee muuta. Alan pikkuhiljaa taas kallistua sille kannalle, että niin se menee... Mitä enemmän onnistuu jossain välissä, sitä enemmän menee pieleen seuraavassa. Kilot tulee aina takasin, ja yleensä korkojen kanssa. Nälkä iskee sitä hillittömämmin mitä pidempään sitä on onnistunut kahlitsemaan. Syöminen on sitä ruhtinaallisempaa, mitä vähemmällä on pärjännyt. Tuskaa. Nyt sit sitä TAHDONVOIMAA. (Tahdon voittaa!)

Terppoi lomalaiselta.

No ei nyt enää. Loma oli ja meni. Puolet vielä edessä, mutta sitä en nyt ajattele, vaan mielessä siintää ahkerointia työn, koulun ja kunnon suhteen kaikin päin. Vaakalukematkin on taas tarkastelun alla, ja eilenissä alkoi tiukka linja niiden taltuttamiseksi. Feeling hopeful.

Kroppa rapistui pahasti loman levossa, mutta kyllä se tästä, kyllä se tästä. Eka päivä on vaikein (?) ja se on taas kerran ohi. Yritän inspiraatiolla vaan lukea blogeja ja mitä vaan, että saisin töissäkin itseni pysymään kaidalla polulla. Jopa viinalakko siintää mielessä, koska uskoisin suuren osan kiloista karttuneen juuri alkoholin muodossa. En kuitenkaan ruuan kanssa mitenkään ihan uskomattoman tolkuttomasti lätrännyt, joten tää turpoaminen on varmaan ruuan ja viinan yhteisvaikutusta. Plus vähän ehkä menkkoja.

Eli plääni on tää:
- Puntariin kerran viikko, eli keskiviikkoaamuisin, kuten yleensäkin.
- Nettokalorit noin 1000 hujakoilla, eli että saisin sen 1000 kalorin vajeen aikaan päivässä. Ainakin ekat pari viikkoa näin, sit voi ehkä nostaa 1500:een.
- Mahd paljon liikuntaa, syynä a) kunto ja ulkonäkö, b) voi sit syödä bruttona enemmän kaloreita, kun on millä miinustella.
- Ei viinaa. Tippaakaan. Toistaseksi.

Tuon kummemmin en nyt aatellu rajotella. Töitä on vitusti, eli kauheen tarkkaan en ehkä ees ehdi ravinnon laatuakaan syynäilemään. Mut ainahan se ois plussaa jos saisin noi pakolliset rehut ja proteiinit mälläiltyä tohon kalorimäärään. Ja rasva toki hyvää malliaan. Oon nyt kesän ajan litkiny soijamaitoa taviksen sijasta, mut en oikein osaa päättää onko ollu hyvä päätös. Enemmän siinä on kaloreita kun rasvattomassa tai profeelissa (profeel 20, rasvaton tavis 33, soija 35), mut toisaalta siitä saa pakosti ihan vähän samalla niitä ah, hyviä rasvoja ja kaikkee femiterveellisyyksiä muutenkin. Mut en sit tiiä, tyyristähän se on, ja ei oikein sekotu kahviin silleen kivasti tasasesti. Ehkä jätän sen pois, tms.

Saa nyt nähdä paljonko jaksan edistyksestäni taruilla, kun työn orjana paiskon niin hullusti. Toisaalta aion myös saada mahd nopsaan unirytmin kuntoon, pois lomaurilta. Tänään heräsin siksi jo klo 6! Uhkeaa... Nyt saleilee ja loppupäivä sujuukin ansaitessa. :)

Tyhjää.

En tiedä paljonko painan. Ostin tarkemman keittiövaa'an kuin entiseni, eli ainakin tiedän paljonko syön. Lihonut olen. Sen tiedän vaatteista. Muuta en tiedäkään.

Viikon ajan olen luovinut mitäänsanomattomassa tyhjiövellissä. Kaikkein rankimillaan tyhjiö täyttää pitkän työpäivän päätteeksi, muttei sitä ole päässyt pakoon vapaapäivinäkään. En tiedä. En jaksa. En osaa. En pysty. Ja vielä kerran en tiedä. Olen odottanut jotain suurta selkenemistä kaikin tavoin, mutta alan uskoa ettei sellaista ole tulossakaan, vaan ennemmin toivun tästä pikkuhiljaa. Tulee hetkiä, että olenkin taas ihan pinnalla, ja ehkäpä nuo hetken vain vaivihkaa sitten lisääntyvät, kunnes täyttävät taas kaiken ajan, ja tyhjiö on menneisyyttä.

Tällä hetkellä nuo ei-tyhjiö -hetket koostuvat lähinnä vitutuksesta, viinanhimosta, bentsonhimosta, humalasta tai bentsohuurusta. Ja minunko piti lopettaa? Kovasti yritän. Aivan todella kovasti.

Talvi ahdistaa. Tai ei akuutisti nyt, mutta kuitenkin. En jaksa tätä samaa paskaa. Halusin vaihtelua. Tosin myönnän, ettei se mitä yritin ehkä ollut paras vaihtoehto ajatellen Minua. Syömistäni ja muuta. Katkaisu se olisi voinut olla, mutta tuskin mikään lopullinen ratkaisu. Yritän asennoitua ensi talveen eräänlaisena kasvuna. Koitan aikuistua. Ehkä parantua. Elää ihanasti ja vähän niinkun haluan. Mietin mitä haluan, ja toivon että taivaalta sataa valmiita vastauksia näihin kysymyksiini jotka kaikkia nuoria vaivaavat (right?). Haluaisin ainakin vähän taas pitkästä aikaa matkustaa. Ja kokea jotain uutta. Ehkä rakastua. Toivottavasti tosin omaan mieheeni uudestaan ennemmin kuin johonkuhun uuteen. Löytää itsestäni jotain uutta, ja muuta surullisen kuuluisan raastavan kehittävää. Daa. Yritän tässä vaan pönkittää itsetuntoani, ettei peli opiskelujen osalta ole vielä tähän menetetty. Elämä edessä. (Ei 22 oo vielä vanha, eihän.)

No mutta. Piristyin vähän. Paino-asiaa. Eli käyn vaa'alla kyllä melkein joka päivä ja keittiövaa'an seurauksena ruokapäiviskin on päässyt ihan uusiin tarkkuussfääreihin. Mutta en vaan silti pysty. Painoa on tullut sitten tuon ihanaisen kevätlukeman, mutta ei mitenkään järkysti. Nyt vielä pystyisi stoppaamaan. Mutta kun se on muka niin vaikeaa. Olla syömättä. Miksi oi miksi siihen välillä pystyy ja välillä ei. Kaksi päivää nyt mennyt ok (muttei hyvin) ja oon silti aika toivottomalla fiiliksellä. Viinanhimo on yksi paha puoli. Se saa sitten aina syömäänkin. Aarg. Ja tää kesä.

Ensi viikolla on juhannuskin. Siinä on hyvää ja huonoa. Aattelin että lähtisin maalle. Sinne jos ottaa rajoitetusti ruokaa mukaan, niin ei VOI mässätä. Mutta... Kukas nyt jussina pastoaa tai on ainakaan viinatta? Eli se ei ihan anorektisissa kalorimäärissä voi mennä kuitenkaan. Pitää yrittää liikkua hulluna. Aamen.

Anteeksi. Koitan keksiä joskus jonkun oikean aiheen.

Vaikeaa.

Vaikeaa ollut. On. Edelleen. Tänään varsinkin kunnon masismeisinki.

En pysty syömättömyyteen, se kostautuu mässäillen. Ke-to-pe meni ok alkuun, mutta pe illasta eiliseen järkyttävää hotkintaa. Voi mua. Tänään this far asiat ruuan suhteen hyvin, mutta hirvittää tuleva.

Ei oo rahaa, ei oo intoo, koulujuttui, työjuttui, tulevaisuus masentaa. Ehkä tää tästä johkin suuntaan vielä joskus irtoo.

Vittu tyPotYpo.

Joo eli pahoitteluni jo etukäteen kaikista niistä miljoonista virheistä joita tulen tähän päivitykseen luomaan. Vituiksi on mennyt. Ihan vitun vituiksi. Siis niin nyt vituttaa, että tästä se alkaa. Uusi anailukausi! Alamäki / ylämäki / sairauskuhertelu / what-ever-you-name-it.

Pääsykoe vituilleen, eli ei opiskelupaikkaa ensi vuonna. Tai on se sama vanha jota inhoan ja johon niin kypsynyt olen. Fak. Tod.näk. tämän seurauksena edessä muutto ja muuta helvetin kivaa. Voi kun ees Mies pääsisi toivomaansa koulupaikkaan. Vähän lohduttaisi. On mulla tollanen varakoulupaikka vielä, mutta saa nyt nähdä jaksanko pettymykseltä nähdä vaivaa sen vitun 4. sijaisen eteen.

Tänhetkinen olotila tämän skrakaavan näppiksen (en siis ole kotona) ja edeltävän koesähellyksen jälkeen on apaattinen, onneton, epäonnistunut, luuseri, tyhmä, turhautunut ja TYHJÄ. Ennen kaikkea tyhjä. Ei intoa mihinkään, mutta kyllä mä tässä jo vähän tsiigailin potentiaalisia bäkap-pläänejä, ja sellaisiakin siis on. Mutta luulenpa että kotiin päästyäni tänään pullo viiniä, elämäni raskaimman anakauden alku ja huomenna vapaapäivänä tsekkailen sitten mihin rasiaan tulen tulevan vuoteni tuikkaamaan. Joten.

Fak juu, fak mii, ja siis voi vittu kun vituttaa. Kellekään muulle en tällaisia siis voi tunnustaa, niin siksipä pahoittelen kymmentä (?) vittuani (oho, ehkä kahtatoista) tän tekstin aikana. OnneksiOnneksiOnneksi maailman rakkain, mutta snif, stressini alla kaltoinkohdeltu Mies jaksaa minut kyytiä vielä kotiin. Rakastan häntä. (Oih, eka kerta kun tänne sen julkistan.:)*

Niin nyt siihen anaan sitten. Se missä fysiikkani petti mut pääsykokeissa, tulen minä mielineni nyt pettämään sen tulevina aikoina. Real ana back to the elämänkuvio. <3 Se 53kg on yhä saavutettavissa. Tällä hetkellä reaalisti ehkä noin 4, korkeintaan 5 kilon päässä. Sinne, sinne ja vielä kerran sinne. Äkkisuunniteltuna tavoitteena ensin -500 kcal/pv, yhden viikon, sitten -800 - -1000/pv. Eli alkuun 0,5 kg ja sit jatkossa -1 kg viikossa. Eli pitäis sujua sitten neljään viiteen viikkoon. Ehkä tiukempaankin jos vaan pystyn-pystyn-pystyn. Right.
Oho. Tässähän alkaa tulla jo ihan voitokas fiilis ajatellessa tulevia heikotuksenhetkiä kamppailussa kehoani vastaan. ;D

* Rakastan Miestä, mutta pitkän suhteemme aikana sellanen söpöstely-intohimo-rakkaus on melkosesti kokenut kaikenlaisia kolhuja. Kihlautumisen yhteydessä teimme kuitenkin yhteispäätöksellä selväksi, että yhdessä ollaan sen lopun elämää. Ja toisaalta sitten juuri niissä riidoissa ja vaikessa oloissa se yhteytemme vahvistuu. Vaikka romanttisen kuhertelut yltiöonni kupolissa ovatkin harvinaisia hetkiä, niitä yhä rittää. Makkarin puolella kaikki ei pelaa, mutta jahka sopiva aika tulee, eiköhän senkin saa pelittämään. Kun onhan meillä koko elämä aikaa. Eli vaikka arkisia moitteita ja ohimeneviä mainintoja hänestä täällä vain onkin, niin: RAKASTAN MIESTÄ.

Huomenna on kesä.

Hiljaista tappotahtia mennään. Kohti pääsykoetta. Ei paska. Päivät on sujuneet kohtuullisesti tai sittenkä huonosti. Eilinen oli tuollainen jälkimmäinen. En vieläkään ymmärrä mikä ihme energiantarve mulla voi olla, kun vaikka helvetin kunnolla syön koko päivän niin illalla viedään. Töiden syytä suuri osa. Tai niitä ainakin mieluusti syytän. Siellä kun voi illalla laittomasti mättää namia naamaan ja periaatteessa ihan ilmaiseksi. Mutta happy happy joy joy, pääsen takaisin vanhaan mestaani. Heti kesäloman jälkeen. Melkoinen helpotus, vaikka eipä se kyllä oikeastaan ole työintoon vaikuttanut sinällään mitään. Nahjustuttaa vaan.

Neljä yötä pääsykokeeseen. Pyörin jo nyt sängyssä silmät nappeina ja ajatus kulkee jotakuinkin tätä tahtia: 1. Minä pääsykokeiden alussa. 2. Minä pääsykokeissa. 3. Minä jossakin spesifissä potentiaalisessa pääsykokeen ongelmanratkaisutilanteessa. 4. Minun mahdollinen menestymiseni pääsykokeessa. 5. Onko minun mahdollista menestyä pääsykokeessa? 6. Pitäis nukkua. 7. Pitäis lakata ajattelemasta pääsykokeita niin voisin ehkä rauhottua nukkumista varten. 8. Mitä mä teen huomenna töissä? 9. Tekiskö vaikka sen ja sen. 9. Onnistuukohan se, onkohan siellä niitä yksiä lomakkeita? 10. Pitäis nukkuu. 11. Pitäis ehkä lakata ajattelemasta työasioita, että voisin rauhottua nukkumista varten. 12. Jne. 13. Jne. Ajattelin, että ehkä sortuisin tänään pieneen bentsojen noutoon. Voisin ottaa vaikka tänään puolikkaan, huomenna en ollenkaan, sit taas puolikkaan, ja vikana yönä ennen koetta soisin sen kokonaisen sitten. Kokeen jälkeen taas sit ehdoton sluuttaus. Mielellään about koko loppukesäksi. Ja parin viikon tauon jälkeen kävisin luovuttaa vertakin. Tosin en kyllä tiiä haittaako noi bentsot siinä, tuskin. Muttei tarvi sitten niihin tietolomakkeisiin mainita siitä mitään.

Tänään aion pyhästi ryhdistäytyä nyt syömisten suhteen. Eilinen meni vähän syteen ton helteen takia. Olin niin kesäfiiliksissä että jätskiä teki mieli ja se johti sitten jätskiä ennakoivaan munkin-pullan-piparin (ei pipari oo ees kesänamia!) mässyttelyyn. Aarg. Mutta tänään mä AION. Nyt loppu tuo edellisen päivityksen kaltainen epävarmuus ja kontrollittomuus. Tänään aion, ja niin siis teen. Piste. (Wish me luck!) Onneks ei oo töitä ihan iltaan asti, niin pääsen vähän aikasemmin kotiin terveellisten vaihtoehtojen äärelle.

Olen etsinyt kivoja kesähameita, mutta mistään ei löydy. Kaikki paikat on ihan pullollaan shortseja. Vittu shortseja. Mut mulla on jo neljät tai viidet niitä. Oon käyttäny shortseja jo monta kesää. Saakelin muoti, tahtoisin hameen tai pari täksi kesäksi, mutta ilmeisesti liikaa vaadittu. >:/

Purkkirusketus muutes sujuu ihan fine. Haluisin vaan olla vielä vähän ruskeempi. Eli täytyy ehkä hakee jotain ihan real stuff myrkkyä ton lössön use-daily-light-gradual-tannin kaveriksi, kun ei siit oo mihinkään.

Njaahas.

Ihan antoisalta elämä näyttää, vaikka mässäyskierre tuntuu tällä hetkellä ylitsepääsemättömältä pysäyttää. Eilinen oli ok, lukuunottamatta paria duunissa hätäisenä nälässä ahmaistua pullaa (260 kaloria). Mutta kohtuudessa sain pidettyä illallakin sitten. Kuitenkin tuli jumppailtuakin. Tänään näyttää hyvältä, mutta en enää oikein osaa luottaa itseeni ko asiassa. Kaikki kontrolli kadoksissa, vaikka miljoona hyvää syytä nakuttaa päässä sitä oikeaa asiaa. Miksen tottele niitä?

En jaksa ymmärtää mikä siinä ahmimisessa on se "juttu". Koko päivän voi täysin rationaalisesti syödä hyvin, voida hyvin, olla sinut sen ruokansa kanssa, tuntea olo loistavaksi ja ajattella että "hei näin tän kuulukin mennä, ihanaa". Ja sitten yhtäkkiä löydät itsesi siitä tilanteesta että joko nälkäisenä tai vaikka vasta syöneenäkin on ne perkeleen pullat vieressä, liian helppo ottaa, melkein jo jättää ottamatta, mutta kuitenkin kuitenkin kuitenkin sitten ottaa. Syödä, maistaa, nauttia, ja siinä sitten ollaan. Menisi yksi, toinen, kolmas, vaikka kaikki, ja siinä vaiheessa ei enää järjen ääni kuulu sen pullan yli. Sitä vaan vetää. Unohtaa ne kaikki miten hyvin oli mennyt, miten hyvin piti mennä, miten parhaillaan ylittyy päivän energiatarpeet kevyesti, vatsa täyttyy, tulee ähky, lopulta paha olo, sen pahempi mitä enemmän ehtii ahmasta. Ja usein tämä "hällä väliä" jatkuu tuosta päivän ekasta vedosta sitten yöhön asti. Mitä väliä tällä päivällä enää on kun verensokerit, kalorimäärät ja sun muut on jo ihan pilalla? Antaa palaa vaan! "Tätä mä oonkin aina halunnu maistaa!" "Mulla on onneks se superaineenvaihdunta!" "Enhän mä pelkällä makeella pärjää, pitää ottaa näitä sipsei kanssa!" Jne. Mitä helvettiä?!? Miten siihen välillä pystyy, välillä ei, siis olemaan ilman tuota pashaa?

Vaikka kuinka tietäisi kuinka kurjaa sitten jälkikäteen on. Kuinka morkkistaa vielä seuraavana aamunakin, vaikka sillon ehkä onkin jo uusi päivä taas yrittää paremmin. Eikö sitä ekaa sortumaa vaan voisi välttää? Mikä magiikka siinä on? Koska tuntuu, etten tällä "täsmäsyömiselläni":kään ole saanut aikaan mitään parempaa. Tai toki ajoittain, mutta nyt taas tässä. Toivottavasti tänään menee hyvin. Mutta kuten sanoin, en oikein enää uskalla luottaa mihinkään kontrollinrippeisiini. Taidankin kohta lähteä taas syömään, viime kerrasta on jo pari tuntia. Aak.

Tilanne Miehen kanssa ei muuten ole parantunut. Ei oikeastaan miltään osin. Sitten sen viime kirjoittamiseni ei mitään tapahtunut. Ei kertaakaan. Ei vaan nappaa. Turhauttavaa. Sellainen ajatus tuli kuitenkin mieleeni ja nyt myös todella toivon, että kaikki johtuisikin jatkuvista bentsoistani. Oon nyt sitten viimein ollut kolme päivää ja kolme yötä täysin ilman kuivilla niistä. Ja AION jatkaa. Yllättävän hyvin on uni tullut lukuunottamatta ehkä tota ihan ekaa yötä. Odottelen nyt sitten kaikkia muita positiivisia efektejä. Ehkä ne on jotenkin latistanu kaiken tunne- ja eroottisen elämän, en tiiä.

Voi ei, tekee mieli suklaata. Yritän olla kaikin keinoin ajattelematta asiaa. Meen syömään kanaa ja uunikasviksia. Yäk.

Kesä tuu takasin.

Onnistunut päivä, mässyttelyä, onnistunut, mässyttelyä. Aarg. Hermoja raastavaa. Tänäänkin saan vaan koko päivän jännittää että miten käy. Ja missä vika? En vaan jaksa tota täsmäsyömistä. Töissä en ehdi, ja nyt kun on vapaapäivä niin et vaan jaksa/viitsi/eimukaoonälkä/eihuvitatehdäruokaa/you-name-it-once-again. Tosi kiva. Kyllä mä kohta meen syömään, mutta fakta nyt vaan on se, että kaloritilanne on tältä päivältä jotakuinkin 810 ja kello on jo kuusi. Eli sen "pitäisi" olla jotakuinkin ainakin 1200, mutta esim. 1400 ois pop. Ja kaupassa on tänään käytävä, ellen ala juoda kahvia mustana, leipää ilman proteiinipäällisiä, marjoja ilman jogurttia, jogurttia ilman mysliä, puuroa ilman hiutaleita ja myös Mies eläisi ilman maitoa. Sou. Senssit sortua nameihin kauppareissulla tällä hetkellä jotakuinkin ysin suhteessa yhteen, tms. Ha.

Tänään piti vapaapäivän kunniaksi ahkeroida myös kouluasioiden parissa, mut eipä oo näkyny, eipä oo. Vielä. (Ihan niinku jossain välissä muka?!?) Ei en ole negatiivinen, kyllä mä aion vielä tänään vähän alotella niitäkin. Huominen ois kanssa periaatteessa vapaa, ja aattelin pitää lepopäivänkin, sen verran hapotteli jalat tänään spinningissä, että vois tehdä gutaa. Mut voi olla etten malta olla käymättä töissä, vaikka ei huvittaiskaan. Sitä riemua kyllä vielä kesällä ehtii.

Hm. Mistäs tässä oikein kirjoittaisi? En enää tunnu jaksavan käydä päivittelemässä, kun ei ole mitään mieltä polttavaa puheenaihetta mistä kirjoitella. Ja okei, mässäilyn päälle haluan tietenkin kaikkea muuta kuin märehtiä ainakaan kirjallisesti juuri syömääni. :( Olen tosin orjallisesti onnistunut ruokapäiväkirjaani kirjaamaan ylös kaiken. KAIKEN KALOREITA MYÖTEN. (Auts!) Miksen sitten osaa lopettaa? Vaikka näen ne numeroinakin?

Tulevat koulupyrkimiset on viimein alkaneet stressaamaan. En onneks oo kovin paha stressailija, mutta kyllä tollanen nyt saa muhunkin vähän vipinää. Jaik. Järjen mukaan pitäis mennä hyvin, helpolla ja kevyesti sisään. Mutta kun ei tollasesta tiedä tai voi koskaan olla varma. Herran haltuun siis.

Onneksi olen mässäilyistä huolimatta (johtuen?) jaksanut liikkua hyvin. Ihan siis joudun täsmentämään itelleni, että huomenna nyt on lepo, eikä sali, koska tuntuu jaloissa siltä. Mieli palaisi hapottamaan vaan lisää ja lisää. Mut levossa se kehitys tapahtuu. Ja maratonkuntoon on vielä rutkasti kehitettävää!

Hei jes, nyt maha kurnii, eiku syömään. Yritän kehittää jonkin oikean kirjotusaiheen ensikerraksi. :/

Siis mitä vittua?

Ettäkö söisin liian vähän? Siis mitä vittua! Viikonloppu meni niin överiksi, että ounnou. Kaikki alkoi lauantaina. Töiden jälkeen oli tiedossa piipahdus tuttavilla, niin että _menin_sitte_ostamaan_ (syötyäni töissä pullan ja donitsin!) pari siideriä, 4 suklaapatukkaa, jäätelöä ja syömään kaiken. Ja siellä pippaloissa lisäksi vielä patonkia, karkkia, boolia ja kakkua. Fok. Ja eilen jatkoin. Suklaata, muffinssia, pizzaa, karkkia, jätskiä ja lisää suklaata. Eli noin ehkä 40o0 kaloria per päivä. Ehheh. Ja miksi? Entajuu entajuu! Mä oon syöny hyvin - ja paljon! Okei, lauantaina kun pääsin töistä ja ekat sortumat saapui, kello oli kuusi ja kalorisaldo 1400 (+ se pulla ja donitsi), eli ei nyt PALJON, mutta kuitenkin tarpeeksi kello huomioiden. Äh.

Tänään yritän tiukahkoa kurinpalautusta. Eli siis vapaata syömistä, mutta EI millekään herkuille. Täyttä ravintoa vaan. Ostin uudet juoksukengätkin viimein kun tajusin että tilillä nyt just ja just ois katetta. Niitä testaamaan. Pakko pystyä. Mihinkään viikon mässyttelykierteeseen mä en nyt hajoa!

Kiirettä pitää?

Joopa joo. Eilinen vapaa. Tiistaikin tais olla vapaa. Mut muka sit niin kiire. Tulin nytkin ihan vaan pikapäivitykselle, koska edessä rankka duuniviikonloppu, vittu. Takana tosin onnistunut tentti (vaikken - ylläri - lukenut!), shoppailua ja eilinen mummolavisiitti. Jee. Hyvä viilis. Ruokailu nappaa, lihakset vaan kasvaa. Alotin purkkirusketuskauden, koska yritän tosissani vältellä melanoomaa tänä kesänä. Vähemmällä vaivalla pääsee kun ottaa purkista, kun ei oo aikaa makoilla kuitenkaan!

We've got the vision, now let's have some fun!

Voi kun tää elämä on vieläkin niin ihanaa. Eikä nyt mitään ironiaa tai sellasta. Yleensä siis tykkään ja rakastankin tätä kaikkea ympärilläni. En edes odota, että pilvilinna särkyisi ja saapuisi taas joku synkkä vaihe. Saattaa sellaisia olla, mutta ne vaan tulee ja menee, ja vasta jälkikäteen ajattelen että mikään on koskaan ollut vialla. Outoa?

Nytkin oon alkanut ja aikonut siis alkaa nipistää vähän tosta päivän kalorisaldosta pois, että saisin ihan vaivihkaa pikkuhiljaa sitä rasvaa pois kehostani. Yritän kuitenkin ajatella, että heti jos tuntuu pahalta tai jos nipistäminen aiheuttaa repsahdusriskin, niin palaan takas tuohon "vähintään 2000" -ruotuun! Mut näinhän tää on aina mennyt, eikös?!? Aina se on se sama. "Vähän vaan ja varovasti." Yhtäkkiä sitä huimaavasti pystyykin pärjäämään alle 1500, sitten alle 1000 ja lopulta muutamalla satasella. Mielessä pyörii, ettei tää nyt ihan paikallaan ole. Palelee, huippaa, himottaa, mut kuri pitää. Siis tiettyyn pisteeseen asti. Sit tulee se mussutuskierre. Tällästähän tämä. Mut nyt oikeesti. Yhteen ainokaiseen selkeeseen kiloonkin oisin tyytyväinen! Tai että mahtuisin yksiin viime kesänä "tavotefarkuiksi" ostettuihin hulluihin korkeevyötäröisiin Leviksiin. Tai jotain. Tai edes lihakset näkyis paremmin. On mussa kuitenkin se kolme kiloa vielä normaalipainoa. Sehän on ihan normaalia haluta niistä eroon.

Tänään oon kovasti miettinyt, että on se aikamoinen onni etten asu yksin. Siitä vasta kalorisoppa syntyiskin! :D Mittaisin varmaan kaiken kotiini kantamani syömäkelpoisen aineksen gramman tarkkuudella, että tasan tietäisin ensinnä kalorimäärät ja toisekseen vielä tarkat ravintoaineetkin. Sopisin varmaan jokskin fitness-kilpailijaksi... Eikös niiden "ammattiin" vähän niinkun kuulu tollanen? Eli saisi keskittyä vaan oman kehon ruokintaan ja ruoskintaan ja siitä sitten maksettaisiin. Jea!

Äsh. Tenttiin pitäis lukea, vielä vikat kouluspurtit edessä. Ei jaksa. Mut lupaan, että tän tehtyäni käyn vaan pikaa naamakirjasessa ja sitten luen kiltisti paikallaan loppuillan. Ehkä venyttelen vähän samassa. Treenitkin on tehty jo (spinning lämppärinä ja vähän jotain outoa hosumista salilla [outoa, koska en tehnyt kumpiakaan kyykkyjä ollenkaan palautuakseni ja säästääkseni huomiseen, ja ne on kuitenkin mun ohjelman rankinta antia]). Ihana vapaapäivä. Inhottaa jo etukäteen koko loppuviikko. Siksikin ehkä lukuinto vähän zerona.

Ehkä meenkin seuraavaksi tarkastelemaan vähän kesän lentolippu- ja hotellihintoja. Täytyyhän sitä potentiaalista lomaakin joskus miettiä. Vaikka tätä menoa sellasta en voi pitääkään noiden siirtojeni ja kroonisen rahapulan takia. Onneksi olen näin taitava rentoutumaan yksittäisinä vapaapäivinä. :)

Kevät!

Hmm. En nyt oikein tiedä mitä tulin tänne kirjoittamaan. Muuta kun että juokseminen on kivaa, palautuminen on kivaa, ja energiantarve on kivintä. Söin jopa eilen light poppareita ja lisäaineettomia karkkeja vähän! Jotka ei kyllä tähän mun valmennusdieettiin tosiaan kuulu. Mutta saa sitä välillä herkutellakin. (Saahan? Eikö? Saako?) Äitienpäiväkin vielä, niin en täysin onnistunut viiniltä ja kakultakaan välttymään. Mut nyt sit viikko hienosti, tiukasti. Viikonloppu duunia niin rankasti, että varmaan tulee oltua kunnolla. (Perkele ihan varmaan, rakas pikkupiru päässäni.)

Ostin kalliin Shape-lehden. Ihan ok, mut hintaan nähden aika paska. Ketuttaa vähän, kun ei ees ois juurikaan rahaa tollaseen turhuuteen kun cashewt on niin kalliita. >:) Menisköhän sitä syksymmällä maratonille...?

Jännitys.

Nyt on kyllä iskemässä sellanen jännitys-paniikki-iik lähinnä huomisen, mutta myös tuon työasian tiimoilta. The Bossille koitin jo soitella, muttei tänään (kään) oo viel vastannut, että saisin minkäänlaista mielenrauhaa luvan myötä / -surua mussutuksen myötä. Huomenna olisi tentti, johon en ole lukenut, ja jossa olen reputtanut kertoja X & Y, mutta silti "haluaisin" käydä vastailemassa jos nyt ihan sattuisi lykästämään. Olen tosin jo avoimen kesäkurssille ilmoittautunut tuota samaista tekemään, että... Ja siis huomenna tentin jälkeen olis tuo mun stressijuoksu, johon tahtoisin enemmän panostaa. :/ Hmph. Tyhmästi aina yliopisto onnistuu noita tenttejä ajoittamaan. Tai sitten mä vaan oon tyhmä, kun en ole kerralla vaan kaks vuotta sitten repäissyt tota tenttiä läpi. Eli en vielä tiiä mitä teen. Juoksunumero pitäs hakee just tentin aikana, mutta siihen olen jo Miehen velvoittanut, eli se kyllä hoituis. Mutta en tiiä haluanko a) mennä nukkumaan tentti ja juoksu mielessä, b) yrittää nukahtaa siinä sitten, c) herätä aamulla sekä tentti että juoksu mielessä tai d) tehdä huomenna MOLEMPIA. Aarg gaarg. Mietin vielä.

Mutta poskut uutiset kanssa! Netissä opintopistetilillä useina päivinä tenttituloksia jännittäneesti palloilleena voin suuren suureksi ilokseni todeta, että minä ihan itsekseni olen ilmeisesti ihan realistisesti tällä hetkellä tasan ja vain 11 opintopisteen päässä kandidaatin papruista! (Tosin nuo 11 sisältävät tuon perkeleen huomisen tentin, jonne koko ajan kallistun enemmän ja enemmän olemaan menemättä... Ja se tarkoittaa sitä, että avoimen kesäkurssille ON OSALLISTUTTAVA, ja se taas saattaa loppukesästä (jota amikset kutsuvat syksyksi ja elokuuksi) mennä erinäisten muiden koulusuunnitelmieni kanssa päällekkäin...) Eli jaiks. En tieädä. Mitään. Miten tehdä huomisen tentin tai pidemmän aikavälin kanssa. Miksei valtsikka vaan voi v*ttu järjestää niitä helvetin lauantaimunatenttejään pitkin kesää? Tai edes vielä kesäkuussa, jos nyt ei heinä-. Mur! Joo en mä sinne mee. :D Onneton minä aikatauluineni...

Mielelläni siis enää työtilanne ja huomisen juoksu. Pyörähuollostakin soitettiin juuri, että se vempele on kunnossa, eli pääsen muutenkin kuin kävellen töihin huomenna. Ostin eilen uuden (iiiihanan) sykemittarin. Sinne meni vikat rahat. Olin kyllä laskeskelevinani, että ens palkkapäivän jälkeen pitäis "lopullisesti" helpottaa. Siis en nyt mikään rahakas oo sittenkään, mutta että kyllä tän kuun luottislaskusta pitäis selvitä. Kesäkuu on sit ongelma erikseen. Mutta luottoa en kyllä vinguta, ellei ole pakko (eli ellen varaa lentoja / hotellia kesälomaa varten netissä - se ei oikein onnistu muuten).

Tänään vähän äipänpäiväkakkujen leipomista seuraavaksi. Ehkä käyn postissa jos kerkeän heittämässä kehitysmaalaisen kummilapseni kirjeen postiin. Sitten duuniin sykemittarin kanssa, että saan vähän harjoitusta sen käytössä ennen huomista h-hetkeä. Kippis.

Liikaa?

Syönköhän mä sittenkin liikaa? Iik aak apua. Kauheeta tasapainoilua tää tällänenkin tuntuu pohjimmiltaan olevan. Stressaa tääkin. Niinkun kaikki.

Enimmäkseen koulu. Pitäis ja pitäis. Tulihan noita opparipisteitä äsköttäin kivasti tilille, mutta siitä vielä se ratkaiseva puuttuis. En vaan saa itestäni irti tai aikaseksi! En. Njää, mussunmussun, mielummin istun tuntikaudet netissä blogien/facebuukkien/you-name-it parissa, kun kirjotan pienen esseen. Johon menis about muutama tunti jos puolella perseella tekis! Tai luen tenttiin. Johon menis pari päivää jos vaan ne pari oikeasti raaskisi ja jaksaisi laittaa. Mikä mua vaivaa? Miten musta on tullut tällänen rimanhipoja lukion jälkeen? Että läpipääsy on riittävästi. Aarg. Kun monesti ei edes se tuppais onnistuu paitsi ehkä ihan viime tingassa.

Toinen murheenkryyni on duuni. Paska siis tuo uusi paikka. Paskempi kun edellinen. Joten haluan vaihtaa. Pitäis vaan saada lupa. Sitä nyt sitten huomisen suhteen pyörin täällä ku puolukka siellä pilussa, että saanko vai enkö saanko vai enkö. Pakkohan mun on saada! Arvokasta rivikamaa oon firmalle kuitenkin, samahan se niille missä vaikutan! Hopeso. :/

Tänään olin oiken kunnon tappo intervallitreenit ja sitten huominen pitäs malttaa lepäillä vaan ja tankata. Ylihuomenna on puolimaratoni. Jaik. Nyt sitten senkin kerroin, että terve vaan kun tuutte vastaan kadulla ja tunnistatte! :D

Sitten sitten. Viimeinen kenkku stressausaiheeni on mitä äärimmäisimmän kiusallinen ja kuten jo totesinkin: KENKKU. Eli seksuaalinen haluttomuus! Hahahaha-ha! Naurakaas nyt ensin sitten, ja keskitytäänpä taas. :) Jotenkin kummasti sellaine vaan on kadonnut ---jonnekin. Söin tuossa pillereitä jokin aika sitten (muutama kuukausi ehkä?) ja yhteensä parin kuukauden liuskat vedin. Niiden aikana alkoi tämä tällainen. Aluksi toki kuvittelin sen johtuvan pillereistä ja lopetin ne. Mutta nyt on kyllä jo kahdet tai kolmet menkat tulleet ja halut yhä jossakin. En tajua. Okei, onhan se luonnon määrittämää, että välillä ei haluta, että joskus sillon kivikaudella oltas muuten oltu koko ajan raskaana, ja hormonit nyt vaan on sellasia ja blaablaablaa. Mutta oikeesti. Ärsyttävää.

Ongelma ei VARSINASESTI ole miehessä. Tosin sen lähentely-yritykset eivät kyllä asiaa ole auttaneet. En vaan siis ole silleen kiinnostunut. Ei juuri tee mieli edes sitä sooloseksiäkään. Tai vieraita miehiä. Tai naisia. Tai eläimiä. Tai juuri mitään. Illalla menen vaan mielummin sänkyyn nukkumaan (bentsoissa tai ilman) ja aamulla pomppaan ahtamaan ortoreksista aamiaista mahd pian kitaani. Päivät on kiireisiä ja jos ei ole niin keksin kyllä jotain että sellaisia niistä saan. Että näin. Ja seksi ei kiinnosta. Vinkkejä? Neuvoja? Apua? Syön omegaa ja monipuolista, mutta halut ilmaantuu oikeestaan vaan nousuhumalassa. Tätä siis jatkunut nyt jostain tammikuusta siis. (Ja huom: tässä vaiheessa vasta totean että tämä olisi ongelma!!!) Ei sitä nyt tällasessa liitossa missään selibaatissa ole koko aikaa oltu, mutta tapahtuma X käy hyvin harvakseltaan, ja osaltani mielellä "no kaipa mä nyt tästä sytyn, ei tyrmätä heti alkuunsa". Ehkä tää on vaan se suhteen puutumisonkelma... :(

Enkö siis halua seksiä ja etenkin siis nyt puhutaan seksistä oman miehen kanssa koska suhteessamme on kenties jotain vialla?

Onko siis parisuhteeni pilalla ja näivettynyt ja kuolemaisillaan ja tuhoontuomittu ja epäonnistunut ja mennyttä kalua, kun seksielämä ei luista?

Voisinko korjata seksielämän korjaamalla suhdettani vai korjata parisuhdettani korjaamalla seksielämäni?



Onko vika minussa vai meneekö tämä, kuten moni vastaava asia vain ohi ja jos menee voiko sitä nopeuttaa jotenkin?

Tuleeko parisuhteessa suostua seksiin niin sanotusta velvollisuudentunteesta (no ei tietenkään silleen "pakko" ole mutta olisko se nyt edes reilua ja oikeudenmukaista itseäni kohtaan)?

Vai tuhoaako tuollainen "suostuminen" koko ongelman paranemisen jollain lailla? Tekeekö se siitä seksistä sitten jotenkin entistä ongelmamman?

Kauheintahan on, että mitä pidempään koko selibaatti jatkuu sen suurempi kynnys sen nirhaamiseen nousee. Eli tavallaan jos haluan toipua haluttomuudesta on harrastettava seksiä, mutta jos harrastaa seksiä kun ei haluta ei haluta entisestään. Ehheh.

Toistaiseksi luotan vain siihen, että niinkuin aina ennenkin, jokin sellainen intohimon hetki saapuu ja kaikki sujuu luonnostaan. Niin on aina käynyt, ehkä se vain parisuhteen ikääntyessä muuttuu harvemmaksi ja harvemmaksi tapahtumaksi. Voihan kökkö.



No sepä tästä ikävästä vaivastani. Ja kun tuossa nyt mainitsin nuo bentsot niin kerrotaanpa hektinen lääketilanteeni. Tramalit joko a) söin vappuna pois enkä muista, b) ovat jonkin laukun pohjalla, c) ovat jonkin kaapin perällä tai d) ovat vain hukkuneet. En muista syöneeni viimeisiä, mutta niitä ei ole missään pyörinyt. Aattona olivat kai mulla duunissa mukana. Tulin kyllä sieltä kotiin ennen kun mihkään bileilemään suuntasin. Sen koomin en ole nuita nähnyt, mutta en kyllä hirveän ahkerasti etsinytkään. :/ Puolikkaan löysin työhousujen taskusta ja sen söin tässä oisko ollu ma tai ti. Bentsoihin olen tiukassa koukussa ja toleranssit ihan perseellään. Eli annokset kasvaa ja päivittäin on tullut otettua. Tosin tossa mässyaikana olin kyllä joitain päiviä katkoilla, mutta eihän se mitään auta, elimistössä kun pysyvät viikkoja. Yritän kyllä irrottautua asap. Fak.

Sen sijaan viunatta on tullut nyt oltua, vautsi vau, tasan viikko tänään. Ja luulenpas että viikonloppukin sujuu rauhassa kun on tuo juoksu ja äitienpäivä. Pitääkin alkaa kaivelemaan mahdollisen terveellisiä kakkureseptejä esiin, kun varmaan sukujen kakkukoneelle (minulle) tulee taas tilausta. :) Pakotan sitten muutkin syömään ruisjauho- fruktoosi- kasvirasvapohjainen maitovalmiste -kaakkujani. Tsih.

Ja ei ole edelleenkää rahaa. Tarvisin kipeästi uuden sykemittarin viikonlopuksi. Ehkä käyn vielä Visaa vinguttamassa, vaikka varaa siis ei todellakaan olisi. Varsinkin kun työtilanne on tuo tollainen mikä on. Väsyttää. En jaksa enää jatkaa tätä pohdintaa.