Marraskuu hurahtikin vailla mitään merkintöjä. Nyt palasin ja aiheena pitkästä aikaa laihdutus!
Sairaalaolot saivat mut meinaan paisumaan yltiöpäisiin mittoihin. En siis ole koskaan painanut näin paljoa kuin nyt. Joten... Tänään alkoi taas nutraus tutulla Nutrilett 5 day pakilla. Jepjep. Hankala tietysti tollanen kesken pikkujoulukauden, mutta yritän kovasti sovittaa sen kaikkiin niihin päiviin kun ei mässäilyä ole tiedossa. Ja ottaa toki mässäilytkin mahdollisimman kepeästi. :)
torstaina, joulukuuta 03, 2009
torstaina, lokakuuta 01, 2009
Tämä on syksy.
Terveisiä edelleen sairaalahoidosta! Onneksi on kotiutuminen jo mielessä ja aikataulukin suht selvillä. Lääkkeet ovat vaihtuneet lähinnä kahteen lajiin, ensimmäisenä Leponex illalla ja toisena Cipralex (?) aamulla. Kokemuksia anyone?
Hirvittävintä on ollut todeta kuinka tällä lääkityksellä alkoholin suurkäyttöä ei todellakaan suositella. Koin sen pelottavana viime viikonloppuna, kun melkein hukkasin lompakkoni, hukkasin huivini ja hanskani, ja leimauduin julkisessa liikenteessä varmaan nistiksi ja seikkailin keskellä yötä en-edes-tiedä-missä. Nyt olen vannonut ottavani ihan iisisti juopottelun suhteen, sen verran säikähdin viime kertaista.
Entiseen bestikseen sain välit onneksi kuntoon. Exä-exään en ole tuon ihastuspaljastuksen ollut yhteydessä. Tässäpä pikaiset päivitykset. Syömistä olen ehkä vähän saanut jo kontrolliin, johtuen kotilomista ruuattomassa kodissa.
Hirvittävintä on ollut todeta kuinka tällä lääkityksellä alkoholin suurkäyttöä ei todellakaan suositella. Koin sen pelottavana viime viikonloppuna, kun melkein hukkasin lompakkoni, hukkasin huivini ja hanskani, ja leimauduin julkisessa liikenteessä varmaan nistiksi ja seikkailin keskellä yötä en-edes-tiedä-missä. Nyt olen vannonut ottavani ihan iisisti juopottelun suhteen, sen verran säikähdin viime kertaista.
Entiseen bestikseen sain välit onneksi kuntoon. Exä-exään en ole tuon ihastuspaljastuksen ollut yhteydessä. Tässäpä pikaiset päivitykset. Syömistä olen ehkä vähän saanut jo kontrolliin, johtuen kotilomista ruuattomassa kodissa.
sunnuntaina, syyskuuta 13, 2009
Terveisiä pöpilästä.
Jälleen on jäänyt päivittely vähiin, koska sairaalahoito jatkuu. Eilen varastin äidiltä bentsoja että jaksaisin sairaalaa paremmin. Yksi jaksamiseen liittyvä seikka on se, että exäni, jonka haluan takaisin, on ihastunut. Muttei tietenkään minuun. Nyt siis aika syvissä vesissä liikun. Onneksi en sentään jaksa itkeä moista enää, perjantai kului jo siihen.
lauantaina, heinäkuuta 25, 2009
Hourula.
Pahoittelut, en oo päivitelly, mutta oon ollu pienen ikuisuuden mielenterveyshuollossa, hullujen hueneella. :/
lauantaina, kesäkuuta 27, 2009
Ero.
Ero nykyisestä astui voimaan tänään päivällä. Todettiin ettei kumpikaan ole 100% mukana meiningissä. Surettaa, mutta rauhoittavilla mennään. Nyt ryhdyn toivon mukaan vamppaamaan entistä takasin.
lauantaina, toukokuuta 23, 2009
Jaahas.
Istun kotona ja juon viiniä. Painoa on tullut roimasti lisää sitten viimeisten mukavahkojen lukujen ja se on alkanut rasittaa. Eli toisin sanoen, pian koittaa taas tiukka kurivaihe ja ehkäpä bloggailukin lisääntyy laihdutuksen myötä. Pudotettavaa olisi ihannepainoon huikeat kymmenen kiloa, ehkä enemmänkin.
Uusi koti on vallattu kohtuuhyvin. Vaikka eipä tämä kodilta vielä juuri tunnu. Tosin tuskin koskaan tulee tuntumaankaan. En ilmiselvästi ole mikään yksiöihminen, vaikka yksin asuminen sinällään ihanaa onkin. Hyvät lenkkeilymaastot on ainakin ihan vieressä, etten sikälikään pääse laihdutusta vahingossa karkuun. (Mitä vittua toi karkkipussi tossa pöydällä vieressä oikein tekee?) Ensi viikko ja uusi alku, toivottavasti jo huomenna. Tuntuu taas vaihteeksi täysin toivottomalta tehtävältä painonpudotus. Mutta hei, siihen on pystytty ennenkin, miksei sitten nyt. Ja lisäksi liikakilot ovat tulleet pikkuhiljaa, eli kärsivällisyyttä, ei ne hetkessä ehkä poistukaan kuvioista. Jos syksyyn mennessä niin olisi hyvä.
Lääkitystä on taas lisätty ja ekaa kertaa tuntuu että siitä on ehkä hyötyäkin. En ole yhtä lennossa kuin joskus, mutta toisaalta mielenkiinto elämää kohtaan on taas tallella. En tosin tiedä johtuuko mistään pillereistä, vai onko nyt vaan muuten vaan meneillään jokin tasapainoisempi vaihe, niitäkin kun saattaa olla. Mistä sitä koskaan voi tietää? Mistä sen edes tietää mikä on mua ja mikä sairautta?
Miehen kanssa on tylsyysvaihe jo saavutettu. Asuttu semisti yhdessä tässä pakon alla ja tyyylsääää on. Mutta sellaseksihan ne parisuhteet tuppaa kääntymään. Mutta mistähän siinä sitten tietäisi mikä on liikaa tylsyyttä ja mikä tarpeeksi? Roihahtaako tunteet enää koskaan? Voi ällö jos ei, sit ois taas yks ero edessä. Ja näin pian jo.
Uusi koti on vallattu kohtuuhyvin. Vaikka eipä tämä kodilta vielä juuri tunnu. Tosin tuskin koskaan tulee tuntumaankaan. En ilmiselvästi ole mikään yksiöihminen, vaikka yksin asuminen sinällään ihanaa onkin. Hyvät lenkkeilymaastot on ainakin ihan vieressä, etten sikälikään pääse laihdutusta vahingossa karkuun. (Mitä vittua toi karkkipussi tossa pöydällä vieressä oikein tekee?) Ensi viikko ja uusi alku, toivottavasti jo huomenna. Tuntuu taas vaihteeksi täysin toivottomalta tehtävältä painonpudotus. Mutta hei, siihen on pystytty ennenkin, miksei sitten nyt. Ja lisäksi liikakilot ovat tulleet pikkuhiljaa, eli kärsivällisyyttä, ei ne hetkessä ehkä poistukaan kuvioista. Jos syksyyn mennessä niin olisi hyvä.
Lääkitystä on taas lisätty ja ekaa kertaa tuntuu että siitä on ehkä hyötyäkin. En ole yhtä lennossa kuin joskus, mutta toisaalta mielenkiinto elämää kohtaan on taas tallella. En tosin tiedä johtuuko mistään pillereistä, vai onko nyt vaan muuten vaan meneillään jokin tasapainoisempi vaihe, niitäkin kun saattaa olla. Mistä sitä koskaan voi tietää? Mistä sen edes tietää mikä on mua ja mikä sairautta?
Miehen kanssa on tylsyysvaihe jo saavutettu. Asuttu semisti yhdessä tässä pakon alla ja tyyylsääää on. Mutta sellaseksihan ne parisuhteet tuppaa kääntymään. Mutta mistähän siinä sitten tietäisi mikä on liikaa tylsyyttä ja mikä tarpeeksi? Roihahtaako tunteet enää koskaan? Voi ällö jos ei, sit ois taas yks ero edessä. Ja näin pian jo.
tiistaina, toukokuuta 12, 2009
Muutostohinaa.
Jes, hei muuttoni melkein kasassa. Sillä siitä riemusta että hankkiuduin exästä eroon, olen nyt päässyt raijaamaan kamojani pois meidän entisestä kämpästä. Asia, jonka exä teki vuodenvaihteessa ja minä nyt. Alkuun oli hirmuinen stressi, mutta nyt kaikki onkin sujunut aika omalla painollaan. Saa nähdä vain, kuinka pian saan upouuden wlanini toimimaan, muuten tulee katkos blogitteluunkin.
Flunssa painaa, ja vaikka olin juuri sekamuotoiseksi tilaksi luokitellusta oireilusta parannuttuani palaamassa töihin, sainkin vielä armonaikaa pari päivää. Nämä päivät olen toki viettänyt ohimennen myös ahkerasti kamoja pakatessa, raijatessa ja niin edelleen. Mitään ei ole uudessa kodissa vielä laitettu pystyyn ja sepäs olisikin tämänpäiväinen ohjelmani, samalla kun menen uutukaista nettiliittymääni ovelle kyttäilemaan.
Mielestäni tilassani ei mitään ratkaisevaa muutosta ole tapahtunut. Lääkkeitä syön pienelle kylälle piisaavan määrän aamuin illoin, mutta en havaitse muuta vaikutusta kuin kiusallisesti vispaavat kädet. Toisaalta vaikutusta ei kai ole tarkoituskaan havaita? Paitsi ettei vauhtivaihe koittaisi taas. Mitähän tämä nykyinen sitten on jos ei vauhtivaihe? Jos voisin olla varma tulevaisuudessa turvatuista unilääkkeistä, voisin tänä iltana varsin hyvin napata kerralla kaikki määrätyt ja katsoa kuolenko. Mutta sitten jos selviäisin, en nukkuisi ehkä enää koskaan hyvin. Mitään järkeä? Hm...
Flunssa painaa, ja vaikka olin juuri sekamuotoiseksi tilaksi luokitellusta oireilusta parannuttuani palaamassa töihin, sainkin vielä armonaikaa pari päivää. Nämä päivät olen toki viettänyt ohimennen myös ahkerasti kamoja pakatessa, raijatessa ja niin edelleen. Mitään ei ole uudessa kodissa vielä laitettu pystyyn ja sepäs olisikin tämänpäiväinen ohjelmani, samalla kun menen uutukaista nettiliittymääni ovelle kyttäilemaan.
Mielestäni tilassani ei mitään ratkaisevaa muutosta ole tapahtunut. Lääkkeitä syön pienelle kylälle piisaavan määrän aamuin illoin, mutta en havaitse muuta vaikutusta kuin kiusallisesti vispaavat kädet. Toisaalta vaikutusta ei kai ole tarkoituskaan havaita? Paitsi ettei vauhtivaihe koittaisi taas. Mitähän tämä nykyinen sitten on jos ei vauhtivaihe? Jos voisin olla varma tulevaisuudessa turvatuista unilääkkeistä, voisin tänä iltana varsin hyvin napata kerralla kaikki määrätyt ja katsoa kuolenko. Mutta sitten jos selviäisin, en nukkuisi ehkä enää koskaan hyvin. Mitään järkeä? Hm...
tiistaina, toukokuuta 05, 2009
Kuumia aaltoja.
Mitä helvettiä?! Kaksi viimosta päivää on Helsingissä jyllännyt lämpöisen kevätilman aalto lopettanut toimintansa ja ne kaksi päivää olen hikoillut kun pieni porsas! Nytkin istun tässä kahden minuutin välein pyyhkien leukaa, ylähuulta, nenää ja otsaa kirpoilevasta hiestä. Huh. Vaihdevuodet hieman etuajassa? E-pillerit? Muu lääkitys? Mikä syynä? Anyone?
No muuten sitten. Puhkun intoa kun pieni kylä. Eli mitä todennäköisimmin lääkitys ei pelaa. En saa enää unta edes kahden tenoxin turvin. Vaikka ukkokin tuli kotiin vappuretkiltään. Ounnou.
Tänään on muuten ollut tyhjennyspäivä. Ja tän yhden päivän rohkaisevan esimerkin turvin voin sanoa, että ensi maanantaina alkaa laihis. Koko loppuelämäksi. Miksi vasta sitten? Koska 10 000:n muun tavoin juoksen taas puolikkaan maratonin ja ennen sitä ei oikein voi ruokamääriä leikata. Mitä nyt pitää tän yhden proteiinintäyteisen tyhjennyspäivän ja sitten mässätä pari päivää sokeriruokia. Otankohan liian vakavasti tänkin (taas)? Eihän se oo kun puolikas. Noh, eniveis, aion vetää hyvin, niinkun viimeksikin. Yllättää itteni.
Kauhukseni / ilokseni / paineikseni olen huomannut että tällä blogillani on 10 tilaajaa. 10! Tilaajaa! Miksi te tätä luette? Eihän nämä nyt ole kuin omaa huonoa tajunnanvirtaani, joilla ei useinkaan ole mitään loogista yhteyttä edelliskerran tai tulevan kerran kirjoituksiin. Lisäksi jaksan kirjoittaa tuskastuttavan harvoin. (Silti muistan AINA tyhjentää sivuhistorian kirjoittamisen jälkeen, hyvä minä!)
No muuten sitten. Puhkun intoa kun pieni kylä. Eli mitä todennäköisimmin lääkitys ei pelaa. En saa enää unta edes kahden tenoxin turvin. Vaikka ukkokin tuli kotiin vappuretkiltään. Ounnou.
Tänään on muuten ollut tyhjennyspäivä. Ja tän yhden päivän rohkaisevan esimerkin turvin voin sanoa, että ensi maanantaina alkaa laihis. Koko loppuelämäksi. Miksi vasta sitten? Koska 10 000:n muun tavoin juoksen taas puolikkaan maratonin ja ennen sitä ei oikein voi ruokamääriä leikata. Mitä nyt pitää tän yhden proteiinintäyteisen tyhjennyspäivän ja sitten mässätä pari päivää sokeriruokia. Otankohan liian vakavasti tänkin (taas)? Eihän se oo kun puolikas. Noh, eniveis, aion vetää hyvin, niinkun viimeksikin. Yllättää itteni.
Kauhukseni / ilokseni / paineikseni olen huomannut että tällä blogillani on 10 tilaajaa. 10! Tilaajaa! Miksi te tätä luette? Eihän nämä nyt ole kuin omaa huonoa tajunnanvirtaani, joilla ei useinkaan ole mitään loogista yhteyttä edelliskerran tai tulevan kerran kirjoituksiin. Lisäksi jaksan kirjoittaa tuskastuttavan harvoin. (Silti muistan AINA tyhjentää sivuhistorian kirjoittamisen jälkeen, hyvä minä!)
maanantaina, huhtikuuta 27, 2009
Toipumisia.
Hohhoh. Sairasloma tuntuu vaan jatkuvan ja jatkuvan. Toisaalta on toki helpotus ettei Lääkärini ole minua puskemassa töihin ihan heti kaiken jälkeen, mutta tämä alkaa tuntua jo liialliselta. Kohta syrjäydyn enkä enää osaa tehdä muuta kuin sairaslomailla. Apua.
Sanoin kertovani tarkemmin sairaalaseikkailuista. Oikeastaan tuossa ekassa ja pahimmassa satsissa ei sen kummempaa kerrottavaa ole, koska en muista siitä mitään omin voimin. Ainoastaan kämppiksen ja kaverin kertomat jutut. Pointti nyt oli kuitenkin että kaikki tuli ihan puun takaa ahdistavana päivänä ja otin oikeasti paljon lääkkeitä. Jälkimmäistä kertaa edeltävän yön vietin sairaalapäivystyksessä koska oli tunne että saattaisin tehdä jotain itselleni. Seuraavana päivänä sitten tein, mutta tästä jälkimmäisestä kerrasta mm. muistan paljon enemmän. Sieltä jouduin suoraan pariksi päiväksi sairaalaan, mutta puhuin onneksi itseni ulos ennen pääsiäispyhiä. Olisin hajonnut sinne.
Tämän kaiken jälkeen on nyt lääkitystä lähdetty hiljakseen muuttamaan ja itse hypin varpaillani kotona, että iskeekö moinen itsetuhoisuus vielä. Ajatus on kyllä käynyt mielessä, mutta siitä en ole kellekään kertonut. Olisi ehkä pitänyt. Edes lääkärille. Tai kämppikselle. Tai parhaassa tapauksessa molemmille. Ei ole kuitenkaan sen vakavammaksi muuttunut.
Lihonut olen, voi perse. Ja tuntuu etten melkein mitään pysty asialle tekemään. Ruoka vaan maistuu. Voi toki olla että syynä on a) uusi parisuhde ja b) lääkkeet. Lääkärille olen tästä valittanut ja nyt toki odotan josko tilanne helpottaisi ketiapiinin ja risperdalin lopettamisen jälkeen. Tilalla on nyt natriumvalproaatti.
Mies on matkoilla. On ikävä. Ja helpottavaa onkin että on ikävä, eikä esimerkiksi intoa pettämiseen suin päin. Täähän alkaa vaikuttaa jo ihan oikeelta suhteelta munkin suunnalta.
Sanoin kertovani tarkemmin sairaalaseikkailuista. Oikeastaan tuossa ekassa ja pahimmassa satsissa ei sen kummempaa kerrottavaa ole, koska en muista siitä mitään omin voimin. Ainoastaan kämppiksen ja kaverin kertomat jutut. Pointti nyt oli kuitenkin että kaikki tuli ihan puun takaa ahdistavana päivänä ja otin oikeasti paljon lääkkeitä. Jälkimmäistä kertaa edeltävän yön vietin sairaalapäivystyksessä koska oli tunne että saattaisin tehdä jotain itselleni. Seuraavana päivänä sitten tein, mutta tästä jälkimmäisestä kerrasta mm. muistan paljon enemmän. Sieltä jouduin suoraan pariksi päiväksi sairaalaan, mutta puhuin onneksi itseni ulos ennen pääsiäispyhiä. Olisin hajonnut sinne.
Tämän kaiken jälkeen on nyt lääkitystä lähdetty hiljakseen muuttamaan ja itse hypin varpaillani kotona, että iskeekö moinen itsetuhoisuus vielä. Ajatus on kyllä käynyt mielessä, mutta siitä en ole kellekään kertonut. Olisi ehkä pitänyt. Edes lääkärille. Tai kämppikselle. Tai parhaassa tapauksessa molemmille. Ei ole kuitenkaan sen vakavammaksi muuttunut.
Lihonut olen, voi perse. Ja tuntuu etten melkein mitään pysty asialle tekemään. Ruoka vaan maistuu. Voi toki olla että syynä on a) uusi parisuhde ja b) lääkkeet. Lääkärille olen tästä valittanut ja nyt toki odotan josko tilanne helpottaisi ketiapiinin ja risperdalin lopettamisen jälkeen. Tilalla on nyt natriumvalproaatti.
Mies on matkoilla. On ikävä. Ja helpottavaa onkin että on ikävä, eikä esimerkiksi intoa pettämiseen suin päin. Täähän alkaa vaikuttaa jo ihan oikeelta suhteelta munkin suunnalta.
torstaina, huhtikuuta 02, 2009
Hups.
Älkäähän lapset säikähtäkö nyt turhaan. Mutta. Voisi olla etten enää istuisi tässä kirjoittamassa ollenkaan. Tollaisen viime viikon vahinkolaukauksen vuoksi. Jota en oikeastaan osaa itsekään selitellä.
Kaikki ja samalla ei oikeastaan mikään oli päin persettä. Päätin sitten yksioikoisesti hakea äitiltä lääkkeitä ja ottaa ne viinan kanssa. Olisin todennäköisesti haudassa ellei messenger olisi kavaltanut tilaani pelastajalleni. Joka sitten kiikutti mut sairaalaan. Itse en äidillä käymisen jälkeisestä ajasta, illasta / yöstä muista juuri mitään.
En siis käsitä. Kuten olen varmaan joskus aiemmin maininnut niin ei mun sairaudenkuvaan ole koskaan liittynyt mitään itse- tai edes toistuhoista. Ainoastaan materiaa olen kohdellut kiihtyneenä kaltoin. Ja nyt vaan salamana kirkkaalta taivaalta päätin ottaa tollaisen coctailin. Muistan ajatelleeni että ehkä kuolen ehkä en, sama se miten käy. Selvisin ja ei kaduta. Jos olisin kuollut ehkä kaduttaisi, mutta sitten en toisaalta tässä istuisi katumassa. Täh?!?
Yths siirsi tuon tempun myötä mut julkisen sektorin harteille. Siellä on nyt ensimmäinen kokoustelu pidetty ja ensi viikolla jatkuu. Ketiapiini jatkuu onneksi myös, pelkäsin että poikkaisevat sen. Mutta onneksi ovat samaa mieltä ed. lääkärini kanssa nukkumisen tärkeydestä.
Mutta huh huh. Mikä mua vaivaa? Onkohan mulla joku sivupersoona joka pyrkii murhaamaan sen toisen? Niinkun jossain Identityssä (on muuten hyvä leffa). Ensi kerralla lisää itse kokemuksesta sitten.
Kaikki ja samalla ei oikeastaan mikään oli päin persettä. Päätin sitten yksioikoisesti hakea äitiltä lääkkeitä ja ottaa ne viinan kanssa. Olisin todennäköisesti haudassa ellei messenger olisi kavaltanut tilaani pelastajalleni. Joka sitten kiikutti mut sairaalaan. Itse en äidillä käymisen jälkeisestä ajasta, illasta / yöstä muista juuri mitään.
En siis käsitä. Kuten olen varmaan joskus aiemmin maininnut niin ei mun sairaudenkuvaan ole koskaan liittynyt mitään itse- tai edes toistuhoista. Ainoastaan materiaa olen kohdellut kiihtyneenä kaltoin. Ja nyt vaan salamana kirkkaalta taivaalta päätin ottaa tollaisen coctailin. Muistan ajatelleeni että ehkä kuolen ehkä en, sama se miten käy. Selvisin ja ei kaduta. Jos olisin kuollut ehkä kaduttaisi, mutta sitten en toisaalta tässä istuisi katumassa. Täh?!?
Yths siirsi tuon tempun myötä mut julkisen sektorin harteille. Siellä on nyt ensimmäinen kokoustelu pidetty ja ensi viikolla jatkuu. Ketiapiini jatkuu onneksi myös, pelkäsin että poikkaisevat sen. Mutta onneksi ovat samaa mieltä ed. lääkärini kanssa nukkumisen tärkeydestä.
Mutta huh huh. Mikä mua vaivaa? Onkohan mulla joku sivupersoona joka pyrkii murhaamaan sen toisen? Niinkun jossain Identityssä (on muuten hyvä leffa). Ensi kerralla lisää itse kokemuksesta sitten.
tiistaina, maaliskuuta 24, 2009
Voi ei.
Hm. Mistähän sitä alkaisi? Mihinkähän olen viimeksi jäänyt?
No, ensinnäkin ehkä ensimmäinen "olennainen". Olen parisuhdevanki. Siis siltä todella tuntuu. Vanki. Onhan siinä suhteessa puolensa. Seksiä saa jos haluaa, ja toistaiseksi se on vielä oikein kivalla mallilla. Tyyppi on fiksu, oikean ikäinen, mukavan näköinen, ja tavallaan kyllä ehkä mun miesihannetta vastaavakin. Mutta ahdistusta luo lähinnä tämä monogamismi. Jollakin tasolla tuntuu, etten ehkä ollut siihen ihan valmis vielä. Aivan kuin aiemmassa pidemmässä suhteessakin aluksi tuntui. Ja kuinka siinä sitten kävi. Niin.
Kaiken vankeuden kulminaatio tässä on nyt päässyt syntymään, kun uusi heila joutui hetkellisesti evakkoon omasta yksiöstään ja majailee nyt sitten luonani. En toki sitä missään vaiheessa kieltänyt. Mutta ahdistaa. Silloin sinkumpana oli kuitenkin kiva touhuilla kaikkea mitä itse huvitti milloinkin, ei ollut pakkoa yökyläilyyn, mutta se oli kivaa toisinaan. Nyt olen sitten semi-avoliitossa miehen kanssa, jonka kanssa ei kyllä todellakaan hääkellot kilkata mielessä. Voihan se toki muuttua, mutta itse odotan innolla sitä hetkeä, kun pääsen itse uuteen kämppääni omaan rauhaan ja miehenvonkale palaa omaansa.
Toisaalta tää pitäisi ehkä ottaa sellasena koeaikana. Jos oikeasti jatkuvasti haittaa, niin sitten EI. Mutta jos sitä taas pääsee opettelemaan toista uusissa sfääreissä ja naksahtaa, niin sitten ehkä tietää että KYLLÄ. Hoppas så. Mutta nyt koen itseni parisuhdevangiksi.
Tässä kivassa rytäkässä myös exä on löytäny uuden heilan itselleen. Ja niin perkeleellisen tuskallista ja noloa se on itselleni myöntääkään, niin korpeaa aivan älyttömästi. Se nainen ei vaan voi olla mun veroinen. Toivottavasti exäkin sen tajuaa alkuhuuman laannuttua. Saakeli.
No hoidoista sitten. Ketiapiinilla mennään edelleen. Tällä viikolla pitäisi käydä antamassa labranäytteitä. Psykiatrilla oon juossut viikoittain. Tää on eka viikko kun ei tarvi, jätettiin siis kahden viikon väli nyt tässä vaiheessa tuolle ramppaamiselle. En tunne lääkitystä juurikaan. Treenaussyke on noussut hurjasti, mutta sehän voi tavallaan johtua kunnonkin rappeutumisesta. Lääkkeet kyllä nukuttaa, mutta tuntuu että annosta tarvisi vain nostaa ja nostaa, että se univaikutus pysyisi. Muuten olen ollu lähinnä oma itseni nyt viime ja tätä viikkoa. Bentsoista pääsin viime viikolla, mutta nyt tänään taas nappasin yhden. Ja on jees olo, mutta veto poissa. En saa tehtyä mitään. Odotan vaan iltaa kämäsesti. Turhaa. Mutta ainakin depressioaalto hellitti.
Diagnoosi mulla nyt sitten on tuo kaksisuuntainen tyyppiä II. Eli olen virallisesti mielialahäiriöinen.
No, ensinnäkin ehkä ensimmäinen "olennainen". Olen parisuhdevanki. Siis siltä todella tuntuu. Vanki. Onhan siinä suhteessa puolensa. Seksiä saa jos haluaa, ja toistaiseksi se on vielä oikein kivalla mallilla. Tyyppi on fiksu, oikean ikäinen, mukavan näköinen, ja tavallaan kyllä ehkä mun miesihannetta vastaavakin. Mutta ahdistusta luo lähinnä tämä monogamismi. Jollakin tasolla tuntuu, etten ehkä ollut siihen ihan valmis vielä. Aivan kuin aiemmassa pidemmässä suhteessakin aluksi tuntui. Ja kuinka siinä sitten kävi. Niin.
Kaiken vankeuden kulminaatio tässä on nyt päässyt syntymään, kun uusi heila joutui hetkellisesti evakkoon omasta yksiöstään ja majailee nyt sitten luonani. En toki sitä missään vaiheessa kieltänyt. Mutta ahdistaa. Silloin sinkumpana oli kuitenkin kiva touhuilla kaikkea mitä itse huvitti milloinkin, ei ollut pakkoa yökyläilyyn, mutta se oli kivaa toisinaan. Nyt olen sitten semi-avoliitossa miehen kanssa, jonka kanssa ei kyllä todellakaan hääkellot kilkata mielessä. Voihan se toki muuttua, mutta itse odotan innolla sitä hetkeä, kun pääsen itse uuteen kämppääni omaan rauhaan ja miehenvonkale palaa omaansa.
Toisaalta tää pitäisi ehkä ottaa sellasena koeaikana. Jos oikeasti jatkuvasti haittaa, niin sitten EI. Mutta jos sitä taas pääsee opettelemaan toista uusissa sfääreissä ja naksahtaa, niin sitten ehkä tietää että KYLLÄ. Hoppas så. Mutta nyt koen itseni parisuhdevangiksi.
Tässä kivassa rytäkässä myös exä on löytäny uuden heilan itselleen. Ja niin perkeleellisen tuskallista ja noloa se on itselleni myöntääkään, niin korpeaa aivan älyttömästi. Se nainen ei vaan voi olla mun veroinen. Toivottavasti exäkin sen tajuaa alkuhuuman laannuttua. Saakeli.
No hoidoista sitten. Ketiapiinilla mennään edelleen. Tällä viikolla pitäisi käydä antamassa labranäytteitä. Psykiatrilla oon juossut viikoittain. Tää on eka viikko kun ei tarvi, jätettiin siis kahden viikon väli nyt tässä vaiheessa tuolle ramppaamiselle. En tunne lääkitystä juurikaan. Treenaussyke on noussut hurjasti, mutta sehän voi tavallaan johtua kunnonkin rappeutumisesta. Lääkkeet kyllä nukuttaa, mutta tuntuu että annosta tarvisi vain nostaa ja nostaa, että se univaikutus pysyisi. Muuten olen ollu lähinnä oma itseni nyt viime ja tätä viikkoa. Bentsoista pääsin viime viikolla, mutta nyt tänään taas nappasin yhden. Ja on jees olo, mutta veto poissa. En saa tehtyä mitään. Odotan vaan iltaa kämäsesti. Turhaa. Mutta ainakin depressioaalto hellitti.
Diagnoosi mulla nyt sitten on tuo kaksisuuntainen tyyppiä II. Eli olen virallisesti mielialahäiriöinen.
tiistaina, helmikuuta 24, 2009
Sattuu ja tapahtuu
Kyllä vain, olen saatanan sarkastinen. Etenkin kirjallisessa muodossa! :D
No asiaan eniveis... Sitähän riittää!
Tänään tapasin ihan oikean psykiatrin. Toista kertaa elämässäni. (Ensimmäinen oli joskus sillon 14-vuotiaana, kun iskä oli kuollut ja äiti pakotti mut ja veljeni käymään loruilemassa mukavia jollakin nojatuolilla.) Ja sen seurauksena viime viikolla alkanut sairaslomani jatkuu ja tänään alkaa uusi lääkitys. Ketiapiini. Kokemuksia, anyone? Itse suhtaudun tällä hetkellä siihen ja pyrkimyksenä suhtautua mihin tahansa positiivisesti näin etukäteen. Hoitotilanteeni on siis edistynyt, siirryin Hoitajan ja aiemman Lääkärin hoivista nyt myös ihan Psykiatrin hoitohuoneeseen. Stressasin koko yön ihan hulluna, itkin puolet nukkumisajastani ajatellen olevani nyt virallisesti hullu. Ehkä siis hyvä tuo sairaslomakin. Mikä taas siihen johti... Noh...
Joko siis uskon Psykiatria tai sitten syy on perheessäni. Tai molempia. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä mulla kai nyt sitten ryhdytään tässä hiljakseen diagnosoimaan. Saas nähdä miten käy. Ruokkiiko käsi minua vai minä kättä???
Veljellä oli paranoidinen psykoosi jokin aika sitten. Äidin kanssa hoidimme häntä parhaan mukaan. Tuskin tulee koskaan, ainakaan lähiaikoina tietoa johtuiko moinen pilvenpolttokierteestä vai onko hänkin saanut ihanat rakastavat äidingeenit ja bipolaarisen. Viikon ajan popsi Risperdalia ja harhat hellittivät. Nyt on heitteillä. Sekä mun että äidin mielestä ei ihan oma itsensä ja normaali, mutta hoito ei ilmeisesti ainakaan jatku minnekään suuntaan. En jaksa puuttua. Pitää vaan nyt sitten äidin lisäksi yrittää pitää silmällä velipoikaakin. Äiti sen sijaan on raitistumisinnostuksessa. Jonottaa alkoholivieroitukseen. Tuon suhteen yritän ottaa päivän kerrallaan. Ei se juopottelu mua muuten enää niin omien ongelmien sivussa häiritse, mutta lähinnä tuo äipän yleinen terveys, eli lääkkeet, mielihäröily, fyysiset sairaukset yhdistettynä alkoholiin.
Velipsykoosin aikaan vedin itse kuin meksikon pikajuna. Töitä, koulusuunnitelmia, veljen kämpän siivoilua, äidin kanssa konsultointia, uuteen poikaystävään tutustumista ja niin edelleen. Viime viikolla tuli stoppi. En ollut jotenkin saanut aikaiseksi soitettua Hoitajalle velitilanteesta minään päivänä, joten oli kohtuuhelpotus kun ennakkoon sovittu aika sitten saapui. Siellä tuli kunnon flippaus ja sairasloma alkoi. Ja nyt siis jatkuu.
Miehet ei tällä hetkellä kiinnosta. Siis juuri nyt. Uusi Mies oli luonani viime yön ja hivenen tunnen katkeruutta selkärangassa kun hän ei tuntunut innostuvan mun lohduttelusta lääkäristressissäni, joka oli siis hirveä. Nyt en tiedä haluanko tavata tänään, tai edes huomenna. Entiseen pidän yhteyttä, luo turvaa, koska siinä ainakin joku joka hoitohistoriaani tietää ja jolle siitä uskallan suunnilleen puhua. Tämä taas toki korpee uutta miestä. Pelkään uskottomuutta, puolin ja toisin ja pidän koko juttua kohtuullisen tuhoontuomittuna jo etukäteen. Miksi sitten jatkaa?
Nyt koitan levähtää sairasloman suomin valtuuksin. Kunhan saan ensin itselleni jotenkin oikeutettua koko kyseisen sairauden. Voi äly tän mun analyyttisyyden kanssa. Sain sentään onneksi psykiatrisen kotiläksyn piirtää elämänjana johon kykyni mukaan merkkaan nousu- ja laskukausia. Harmi että hävitin ne vanhat päiväkirjat, oisi saanut paljon matskua. Kivaa laskiaistiistaita kaikille, etenkin työkykyisille opiskelijatovereille.
No asiaan eniveis... Sitähän riittää!
Tänään tapasin ihan oikean psykiatrin. Toista kertaa elämässäni. (Ensimmäinen oli joskus sillon 14-vuotiaana, kun iskä oli kuollut ja äiti pakotti mut ja veljeni käymään loruilemassa mukavia jollakin nojatuolilla.) Ja sen seurauksena viime viikolla alkanut sairaslomani jatkuu ja tänään alkaa uusi lääkitys. Ketiapiini. Kokemuksia, anyone? Itse suhtaudun tällä hetkellä siihen ja pyrkimyksenä suhtautua mihin tahansa positiivisesti näin etukäteen. Hoitotilanteeni on siis edistynyt, siirryin Hoitajan ja aiemman Lääkärin hoivista nyt myös ihan Psykiatrin hoitohuoneeseen. Stressasin koko yön ihan hulluna, itkin puolet nukkumisajastani ajatellen olevani nyt virallisesti hullu. Ehkä siis hyvä tuo sairaslomakin. Mikä taas siihen johti... Noh...
Joko siis uskon Psykiatria tai sitten syy on perheessäni. Tai molempia. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä mulla kai nyt sitten ryhdytään tässä hiljakseen diagnosoimaan. Saas nähdä miten käy. Ruokkiiko käsi minua vai minä kättä???
Veljellä oli paranoidinen psykoosi jokin aika sitten. Äidin kanssa hoidimme häntä parhaan mukaan. Tuskin tulee koskaan, ainakaan lähiaikoina tietoa johtuiko moinen pilvenpolttokierteestä vai onko hänkin saanut ihanat rakastavat äidingeenit ja bipolaarisen. Viikon ajan popsi Risperdalia ja harhat hellittivät. Nyt on heitteillä. Sekä mun että äidin mielestä ei ihan oma itsensä ja normaali, mutta hoito ei ilmeisesti ainakaan jatku minnekään suuntaan. En jaksa puuttua. Pitää vaan nyt sitten äidin lisäksi yrittää pitää silmällä velipoikaakin. Äiti sen sijaan on raitistumisinnostuksessa. Jonottaa alkoholivieroitukseen. Tuon suhteen yritän ottaa päivän kerrallaan. Ei se juopottelu mua muuten enää niin omien ongelmien sivussa häiritse, mutta lähinnä tuo äipän yleinen terveys, eli lääkkeet, mielihäröily, fyysiset sairaukset yhdistettynä alkoholiin.
Velipsykoosin aikaan vedin itse kuin meksikon pikajuna. Töitä, koulusuunnitelmia, veljen kämpän siivoilua, äidin kanssa konsultointia, uuteen poikaystävään tutustumista ja niin edelleen. Viime viikolla tuli stoppi. En ollut jotenkin saanut aikaiseksi soitettua Hoitajalle velitilanteesta minään päivänä, joten oli kohtuuhelpotus kun ennakkoon sovittu aika sitten saapui. Siellä tuli kunnon flippaus ja sairasloma alkoi. Ja nyt siis jatkuu.
Miehet ei tällä hetkellä kiinnosta. Siis juuri nyt. Uusi Mies oli luonani viime yön ja hivenen tunnen katkeruutta selkärangassa kun hän ei tuntunut innostuvan mun lohduttelusta lääkäristressissäni, joka oli siis hirveä. Nyt en tiedä haluanko tavata tänään, tai edes huomenna. Entiseen pidän yhteyttä, luo turvaa, koska siinä ainakin joku joka hoitohistoriaani tietää ja jolle siitä uskallan suunnilleen puhua. Tämä taas toki korpee uutta miestä. Pelkään uskottomuutta, puolin ja toisin ja pidän koko juttua kohtuullisen tuhoontuomittuna jo etukäteen. Miksi sitten jatkaa?
Nyt koitan levähtää sairasloman suomin valtuuksin. Kunhan saan ensin itselleni jotenkin oikeutettua koko kyseisen sairauden. Voi äly tän mun analyyttisyyden kanssa. Sain sentään onneksi psykiatrisen kotiläksyn piirtää elämänjana johon kykyni mukaan merkkaan nousu- ja laskukausia. Harmi että hävitin ne vanhat päiväkirjat, oisi saanut paljon matskua. Kivaa laskiaistiistaita kaikille, etenkin työkykyisille opiskelijatovereille.
torstaina, tammikuuta 29, 2009
Paskoja suhteita
Exästä:
Olemme ns. "hyvissä väleissä", eli kaverilinjalla on tosi hauskaa. Jos alkoholia sekoittuu tilanteeseen ei sitten välttämättä enää ole ihan niin hauskaa. Yhteisen ystävämme tyttöystävä tosin tunnusti ihastuksensa exääni viime viikolla. Sai pakit. Mitähän vittua sekin on ajatellut?
En nyt toki kovin avoimesti juttele "uusista miehistä" entiselle, vaikka kyllähän se tietää että niitä on ja tuota yhtä vakavinta kutsuu poikaystäväksenikin.
Uudesta kämppiksestä:
Alku oli hetken rasittavaa. Onneksi työ- sun muuta ajat meillä menee vähän ristiin niin että saan onneksi vietettyä itsenäistäkin aikaa. Ei mene liikaa hermot. Ja yleensä on mukavaa kuitenkin.
Vakavimmasta hoidosta:
Joo ja ei. Ihana, mutta ilmeisesti jotenkin sitoutumisvammainen. Okei niin olen minäkin, mutta kun olen tällanen draamaqueen, niin tahdon tehdä asiasta silti ongelman. Jos seurustellaan niin sit seurustellaan, jos ei niin sit ei. Ja hän saisi mielestäni tässä vaiheessa kyllä nostaa kissan pöydälle. Muussa tapauksessa pidän itseäni sinkkuna edelleen sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä, olipa mitä tahansa ympäripyöreää muuten sovittu.
Arg.
Olemme ns. "hyvissä väleissä", eli kaverilinjalla on tosi hauskaa. Jos alkoholia sekoittuu tilanteeseen ei sitten välttämättä enää ole ihan niin hauskaa. Yhteisen ystävämme tyttöystävä tosin tunnusti ihastuksensa exääni viime viikolla. Sai pakit. Mitähän vittua sekin on ajatellut?
En nyt toki kovin avoimesti juttele "uusista miehistä" entiselle, vaikka kyllähän se tietää että niitä on ja tuota yhtä vakavinta kutsuu poikaystäväksenikin.
Uudesta kämppiksestä:
Alku oli hetken rasittavaa. Onneksi työ- sun muuta ajat meillä menee vähän ristiin niin että saan onneksi vietettyä itsenäistäkin aikaa. Ei mene liikaa hermot. Ja yleensä on mukavaa kuitenkin.
Vakavimmasta hoidosta:
Joo ja ei. Ihana, mutta ilmeisesti jotenkin sitoutumisvammainen. Okei niin olen minäkin, mutta kun olen tällanen draamaqueen, niin tahdon tehdä asiasta silti ongelman. Jos seurustellaan niin sit seurustellaan, jos ei niin sit ei. Ja hän saisi mielestäni tässä vaiheessa kyllä nostaa kissan pöydälle. Muussa tapauksessa pidän itseäni sinkkuna edelleen sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä, olipa mitä tahansa ympäripyöreää muuten sovittu.
Arg.
maanantaina, tammikuuta 12, 2009
Oh my god.
http://www.youtube.com/watch?v=ljZKR23x7nI
Jokamiehen vinkkipaketti mun käsittelyyni, niin lohkeaa sit ehkä mahdollisesti joskus edes muutakin kun sitä seksiä. (Joo, kyllä toissayö oli huono, yksi mies listoilla vähemmän, pyyhin sen mielessäni jo illalla pois, hyi saatana.)
1. Hampaat pestään vähintään iltaisin, mieluusti myös aamuisin ja jos tarvitsee niin siinä välilläkään ei haittaa, kunhan ikenet kestää, etenkin jos tupakoit.
2. Jos lakanoista löytyy jotain dirrrtyä ne vaihdetaan. Vaikka se samainen visva sinne kankaille olisikin kehkeytynyt mun kanssani.
3. Jos asuntosi on tosi likainen tai sotkuinen, älä edes esitä tekeväsi jotain sen siisteyden eteen silloin kun olen käymässä. (Siivoa mielummin ihan oikeasti kun olen poissa?) Älä myöskään kerro kuinka vanhaa ruokaa hellalla seisova kattila sisältää ja miltä haisee.
4. Älä puhu liian yksityiskohtaisesti menneistä sukupuolitaudeista oireineen.
5. Puhu! Paljon! Rehellisesti! Suoraan! Multa ei tarvi kysellä mitään, enkä ehkä osaisi vastaillakaan, mutta mun kysymyksiin pitää vastata mielenkiintoisesti ja hauskasti.
6. Naurata. Mieluiten henkisesti, mutta hätätapauksessa pieni kutituskin on sallittua.
7. Älä hillu alasti ilman syytä. Älä mieluiten etenkään jos läsnä on kavereitasi. (Ellei aikeena ole jokin ryhmäpenetraatio minuun, tosin siitäkin mieluusti ensin neuvottelisin.)
8. Älä ohjaile mun käsiä, päätä, tms. tekemään mitään, ellei nyt sitten satu nimenomaan joku tällanen ohjaileva sessio olemaan käsillä. Haluan pääsääntöisesti itse päättää mihin kosken, miten, millä ja milloin.
9. Määrätietoisuus on kuitenkin olennaista. Asentoa saa vaihtaa, tukasta vetää ja niin edelleen, mieluustikin, aktiivisuus kunniaan.
10. Jos otat suihin, niin otat sitten kunnolla kerralla. 15 sekunnin lipaisut eivät ole mistään kotoisin, ne voi jättää kylmiltään väliin sitten.
11. Sormet on myös tosi pop, jos on tekniikka hallussa (harvalla on, eli eikun harjottelemaan).
12. Unohda porno. Läimäytykset, ilman vetäminen sihisten hampaiden välistä, yletön liukkarin käyttö, sormiesi tuominen mun nenän alle alapäästäni, jne. Olen aika pahasti mutkikkaampi, kuten varmasti suurin osa naisista.
13. Juttelu myös esisekstailun aikana on mukavaa, liika hiljaisuus ei. Itse panon aikana ei sen kummempia kuulumisia tarvitse enää vaihdella.
14. Pidä edes jotain ääntä, jotta osaan tulkita tilannettasi. Siitä voi myös hienovaraisesti ihan puhumallakin mainita missä mennään.
15. Etenkin suihinoton yhteydessä on kohteliasta (ja käytännöllistäkin) vielä varmistaa, että tiedän sinun olevan tulossa.
16. Älä ole liian humalassa, ja jos olet, pyydä anteeksi. Älä käyttäydy krapulassa kuin olisit humalassa. Jos olet vielä humalassa, esitä krapulaista.
17. Kyllä, orgasmien jälkeen jäädään hetkeksi sisäkkäin, ja senkin jälkeen vielä yhdessä loikoilemaan. Puhdistautumaan poistuessa tapahtuma ilmaistaan sivistyneesti ja humoristisesti, eli ei esim. "kuselle" tai "pesulle".
18. Tämänkin jälkeen hellyydenosoitukset ovat suotavia.
19. Uusintaotto jos on kummallakin aikaa mahd pian kunhan vain potentiaalia löytyy.
20. Pikapanot eivät edellytä kaikkea tätä, mutta niihinkin ripaus huumoria ja hullua mieltä!
Lista varmaankin jatkuu vielä joskus...
Jokamiehen vinkkipaketti mun käsittelyyni, niin lohkeaa sit ehkä mahdollisesti joskus edes muutakin kun sitä seksiä. (Joo, kyllä toissayö oli huono, yksi mies listoilla vähemmän, pyyhin sen mielessäni jo illalla pois, hyi saatana.)
1. Hampaat pestään vähintään iltaisin, mieluusti myös aamuisin ja jos tarvitsee niin siinä välilläkään ei haittaa, kunhan ikenet kestää, etenkin jos tupakoit.
2. Jos lakanoista löytyy jotain dirrrtyä ne vaihdetaan. Vaikka se samainen visva sinne kankaille olisikin kehkeytynyt mun kanssani.
3. Jos asuntosi on tosi likainen tai sotkuinen, älä edes esitä tekeväsi jotain sen siisteyden eteen silloin kun olen käymässä. (Siivoa mielummin ihan oikeasti kun olen poissa?) Älä myöskään kerro kuinka vanhaa ruokaa hellalla seisova kattila sisältää ja miltä haisee.
4. Älä puhu liian yksityiskohtaisesti menneistä sukupuolitaudeista oireineen.
5. Puhu! Paljon! Rehellisesti! Suoraan! Multa ei tarvi kysellä mitään, enkä ehkä osaisi vastaillakaan, mutta mun kysymyksiin pitää vastata mielenkiintoisesti ja hauskasti.
6. Naurata. Mieluiten henkisesti, mutta hätätapauksessa pieni kutituskin on sallittua.
7. Älä hillu alasti ilman syytä. Älä mieluiten etenkään jos läsnä on kavereitasi. (Ellei aikeena ole jokin ryhmäpenetraatio minuun, tosin siitäkin mieluusti ensin neuvottelisin.)
8. Älä ohjaile mun käsiä, päätä, tms. tekemään mitään, ellei nyt sitten satu nimenomaan joku tällanen ohjaileva sessio olemaan käsillä. Haluan pääsääntöisesti itse päättää mihin kosken, miten, millä ja milloin.
9. Määrätietoisuus on kuitenkin olennaista. Asentoa saa vaihtaa, tukasta vetää ja niin edelleen, mieluustikin, aktiivisuus kunniaan.
10. Jos otat suihin, niin otat sitten kunnolla kerralla. 15 sekunnin lipaisut eivät ole mistään kotoisin, ne voi jättää kylmiltään väliin sitten.
11. Sormet on myös tosi pop, jos on tekniikka hallussa (harvalla on, eli eikun harjottelemaan).
12. Unohda porno. Läimäytykset, ilman vetäminen sihisten hampaiden välistä, yletön liukkarin käyttö, sormiesi tuominen mun nenän alle alapäästäni, jne. Olen aika pahasti mutkikkaampi, kuten varmasti suurin osa naisista.
13. Juttelu myös esisekstailun aikana on mukavaa, liika hiljaisuus ei. Itse panon aikana ei sen kummempia kuulumisia tarvitse enää vaihdella.
14. Pidä edes jotain ääntä, jotta osaan tulkita tilannettasi. Siitä voi myös hienovaraisesti ihan puhumallakin mainita missä mennään.
15. Etenkin suihinoton yhteydessä on kohteliasta (ja käytännöllistäkin) vielä varmistaa, että tiedän sinun olevan tulossa.
16. Älä ole liian humalassa, ja jos olet, pyydä anteeksi. Älä käyttäydy krapulassa kuin olisit humalassa. Jos olet vielä humalassa, esitä krapulaista.
17. Kyllä, orgasmien jälkeen jäädään hetkeksi sisäkkäin, ja senkin jälkeen vielä yhdessä loikoilemaan. Puhdistautumaan poistuessa tapahtuma ilmaistaan sivistyneesti ja humoristisesti, eli ei esim. "kuselle" tai "pesulle".
18. Tämänkin jälkeen hellyydenosoitukset ovat suotavia.
19. Uusintaotto jos on kummallakin aikaa mahd pian kunhan vain potentiaalia löytyy.
20. Pikapanot eivät edellytä kaikkea tätä, mutta niihinkin ripaus huumoria ja hullua mieltä!
Lista varmaankin jatkuu vielä joskus...
perjantaina, tammikuuta 09, 2009
Sinkkuneidille sulhanen
Hei vain allihopa. En ihan ehtinyt unohtaa. Mikä sai minut taas muistamaan onkin sitten mystisempi juttu. En tiedä itsekään. Ehkä se oli Hoitaja, jonka luona vierailin eilenaamulla. Tai sitten vain jokin sisäinen mietintö menneistä kirjoituksista. No joka tapauksessa. Otsikko kertookin kaiken.
Ei, en etsi uutta sulhasta. Ei, en halua parisuhdetta. Ei, en ole sellaisessa. En aio sellaiseen. En usko löytäväni ketään haluaamaani. Tällä hetkellä en totta puhuen näe itseäni välttämättä enää koskaan kovin tiiviissä suhteessa. Ehkä ystävän kanssa korkeintaan.
Ex-mies on muuttanut pois. Itse muutan myöhemmin keväällä varmaankin. Tähän nykyiseen ei ole varaa. Miestä olen kuitenkin tavannut ja ystäviä ollaan. Saa nähdä kestääkö. Oma yritys on kova, mutta tietäähän sen millaista tuo tilanne tuo. Pieni henkäisytauko ainakin on kohdallaan.
Bentsoja olen napsinut vaihtelevan liukkaasti. Välillä viikon putkeen, välillä viikon ilman ja niin edelleen. En ota asiasta paineita, koska ainakin olen liikkunut ja jopa melkein lopettanut tupakoinnin. Eli vähentänyt siis merkittävästi, 0-3 savukkeeseen päivässä. Eilen oli 0, tänään voisin yhden tai kaksi kaverilta pummia.
Mutta asiaan siis. Miehet. Eron jälkeen olen maannut laskujeni mukaan kai kuuden kanssa. Teoriassa voisi ajatella että parhaillaan kuksin ristiin kolmen, ehkä jopa neljänkin kanssa. Pääsääntöisesti eivät tiedä toisistaan. Tai no, yksi tietää kyllä kaikesta. Toinen tietää yhdestä toisesta. Kolmas tietää, muttei kuinka paljon kuinka usein milloin viimeksi etc. Neljäs ei tiedä mitään, mutta sitä en ehkä enää tapaakaan. Tai olen vain itsekin jo sekaisin. Yritän kuitenkin pitää meiningin mahdollisimman avoimena.
Vain yksi miekkosista on osoittautunut miellyttäväksi seuraksi muutenkin, eli määrittelisin omalta osaltani meidän välit ehkä jopa ystäviksi tässä vaiheessa, vaikka pannaan myös. Kiintoisaa on ollut huomata, että miehet yleensä on sittenkin aika nössöjä eikä mitään machoja. Tai sitten vika on mussa. Kaikki nämä niin sanotut hoitoni ovat antaneet ymmärtää haluavansa paljon muutakin kuin seksiä. Siinä on ollut kyllä naurussa ja itkussa pitelemistä kun toisena tai kolmantena yönä yhdessä itse olen käynyt kuumana kuin käki ja ukkeli vierellä on yrittänyt osoittaa jotain syvällisyyttä tms. pihtailemalla. Mikä niitä vaivaa?
Ei, en etsi uutta sulhasta. Ei, en halua parisuhdetta. Ei, en ole sellaisessa. En aio sellaiseen. En usko löytäväni ketään haluaamaani. Tällä hetkellä en totta puhuen näe itseäni välttämättä enää koskaan kovin tiiviissä suhteessa. Ehkä ystävän kanssa korkeintaan.
Ex-mies on muuttanut pois. Itse muutan myöhemmin keväällä varmaankin. Tähän nykyiseen ei ole varaa. Miestä olen kuitenkin tavannut ja ystäviä ollaan. Saa nähdä kestääkö. Oma yritys on kova, mutta tietäähän sen millaista tuo tilanne tuo. Pieni henkäisytauko ainakin on kohdallaan.
Bentsoja olen napsinut vaihtelevan liukkaasti. Välillä viikon putkeen, välillä viikon ilman ja niin edelleen. En ota asiasta paineita, koska ainakin olen liikkunut ja jopa melkein lopettanut tupakoinnin. Eli vähentänyt siis merkittävästi, 0-3 savukkeeseen päivässä. Eilen oli 0, tänään voisin yhden tai kaksi kaverilta pummia.
Mutta asiaan siis. Miehet. Eron jälkeen olen maannut laskujeni mukaan kai kuuden kanssa. Teoriassa voisi ajatella että parhaillaan kuksin ristiin kolmen, ehkä jopa neljänkin kanssa. Pääsääntöisesti eivät tiedä toisistaan. Tai no, yksi tietää kyllä kaikesta. Toinen tietää yhdestä toisesta. Kolmas tietää, muttei kuinka paljon kuinka usein milloin viimeksi etc. Neljäs ei tiedä mitään, mutta sitä en ehkä enää tapaakaan. Tai olen vain itsekin jo sekaisin. Yritän kuitenkin pitää meiningin mahdollisimman avoimena.
Vain yksi miekkosista on osoittautunut miellyttäväksi seuraksi muutenkin, eli määrittelisin omalta osaltani meidän välit ehkä jopa ystäviksi tässä vaiheessa, vaikka pannaan myös. Kiintoisaa on ollut huomata, että miehet yleensä on sittenkin aika nössöjä eikä mitään machoja. Tai sitten vika on mussa. Kaikki nämä niin sanotut hoitoni ovat antaneet ymmärtää haluavansa paljon muutakin kuin seksiä. Siinä on ollut kyllä naurussa ja itkussa pitelemistä kun toisena tai kolmantena yönä yhdessä itse olen käynyt kuumana kuin käki ja ukkeli vierellä on yrittänyt osoittaa jotain syvällisyyttä tms. pihtailemalla. Mikä niitä vaivaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
