Toipumisia.

Hohhoh. Sairasloma tuntuu vaan jatkuvan ja jatkuvan. Toisaalta on toki helpotus ettei Lääkärini ole minua puskemassa töihin ihan heti kaiken jälkeen, mutta tämä alkaa tuntua jo liialliselta. Kohta syrjäydyn enkä enää osaa tehdä muuta kuin sairaslomailla. Apua.

Sanoin kertovani tarkemmin sairaalaseikkailuista. Oikeastaan tuossa ekassa ja pahimmassa satsissa ei sen kummempaa kerrottavaa ole, koska en muista siitä mitään omin voimin. Ainoastaan kämppiksen ja kaverin kertomat jutut. Pointti nyt oli kuitenkin että kaikki tuli ihan puun takaa ahdistavana päivänä ja otin oikeasti paljon lääkkeitä. Jälkimmäistä kertaa edeltävän yön vietin sairaalapäivystyksessä koska oli tunne että saattaisin tehdä jotain itselleni. Seuraavana päivänä sitten tein, mutta tästä jälkimmäisestä kerrasta mm. muistan paljon enemmän. Sieltä jouduin suoraan pariksi päiväksi sairaalaan, mutta puhuin onneksi itseni ulos ennen pääsiäispyhiä. Olisin hajonnut sinne.

Tämän kaiken jälkeen on nyt lääkitystä lähdetty hiljakseen muuttamaan ja itse hypin varpaillani kotona, että iskeekö moinen itsetuhoisuus vielä. Ajatus on kyllä käynyt mielessä, mutta siitä en ole kellekään kertonut. Olisi ehkä pitänyt. Edes lääkärille. Tai kämppikselle. Tai parhaassa tapauksessa molemmille. Ei ole kuitenkaan sen vakavammaksi muuttunut.

Lihonut olen, voi perse. Ja tuntuu etten melkein mitään pysty asialle tekemään. Ruoka vaan maistuu. Voi toki olla että syynä on a) uusi parisuhde ja b) lääkkeet. Lääkärille olen tästä valittanut ja nyt toki odotan josko tilanne helpottaisi ketiapiinin ja risperdalin lopettamisen jälkeen. Tilalla on nyt natriumvalproaatti.

Mies on matkoilla. On ikävä. Ja helpottavaa onkin että on ikävä, eikä esimerkiksi intoa pettämiseen suin päin. Täähän alkaa vaikuttaa jo ihan oikeelta suhteelta munkin suunnalta.