Säätöö, vääntöö

Voi ei. Oon vienyt yhden poikuuden elämässäni lisää. Ja säätämään olen ainakin päässyt ihan kivasti. Bentsojakin vedin pitkästä aikaa taas melkosen kauden tossa väliin. Hoito on osittain katkolla, tai siis ensi kuussa vasta menen seuraavan kerran mihinkään näyttäytymään. En ilmeisesti siis yths:n mukaan ole sellaisen tarpeessa, vaan tää on vaan normaalia elämänkoulua. Glögiä ja viiniä tullut kitattua luvattoman paljon, muttei krapuloista oikein vieläkään tietoakaan. Eniten päin persettä menee koulu. Ahdistaa sitä ajatellakin, vaikka muuten on "ihan kivaa".

Pikaista.

Oon ihan puhki koulu- ja duunipäivän päätteeksi, mutta aattelin että pakko tulla jakamaan pikaiset päivitykset sentään innokkaimpien kanssa (oli sellaisia tai ei :).
1. Mies tietää.
2. Uuden Miehen kanssa ollaan finito.
3. Huomenna tohtoriin.

Eli humalassa kerroin kaverille joka kertoi humalassa miehelle. Oli tosin itselläkin ollut tuota edeltävänä iltana ihan kielen päällä, eli siinä mielessä mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisin omatuntoni painostuksesta avautunut tällä viikolla kuitenkin. Varmaan humalassa, mutta silti. Häntä haittaa eniten etten kertonut, ei kai oikeastaan muuten. Tai näin siis ainakin väittää! Ero on vireillä kuitenkin, tosin kumpikin myönnämme ettei nyt voi oikein tietää tai sanoa mistään mitään. Omalta osaltani haluaisin haluaisin haluaisin kovasti kovasti kovasti, enemmän kuin mitään muuta, pystyä jotenkin jatkamaan noin niinkun teorian tasolla, mutta en tiedä pystynkö enää käytännössä. Rakastanko? Välitänkö? Ensin mun pitäisi jotenkin selvittää itselleni miksi petin ja muut tilanteen kommervenkit. Merkkasiko se mitään? Oliko vaan jännityksen- tai muun irrottelunkaipuuta vai oliko takana jotain muutakin? Pystynkö tulevaisuudessa välttämään sellaisen (jännityksen tai "sen muun"), vai onko koko juttu / kaikki tulevat juttuni jo ennalta tuhoontuomittuja?

"Uuden Miehen", joka siis sillä statuksella ei enää oikein identifioidu, kanssa meni välit poikki puhelimitse muutama päivä sitten. Samalla valtava helpotus ja pettymys. Helpotus nousi ensin voimakkaimpana pintaan (ettei vittu tarvi miettiä koko asiaa), sitten päivän päästä tilalle tuli harmi ja pettymys (oli se kuitenkin ihana ja meillä oli tosi kivaa). Nyt sitten on vähän päällekkäin kumpaakin. En jaksais mitään uutta säätöä tai suhdetta tähän... Saanpahan miettiä oikeita asioita enkä jotain tuollaista sekoilua... Ja meistähän ei kyllä millään rationaalisella tasolla olis koskaan voinut tullakaan muuta kuin säätöä... Mutta söötti se silti oli. Ehkä tosin liikaakin. Että joo, tällästä nyt veivaan tuhottomasti ja toivon ja rukoilen ettei sankari enää ota yhteyttä, etten joudu mitään päätöksiä tekemään enää uudestaan. Tuskin ottaa, ei sitä varmaan enää nappais.

Huomenna lääkäri siis. Pääsen avautumaan toilailuistani, jos uskallan. Toivottavasti Hoitaja on jo alustanut, koska muuten ehkä jänistän enkä kerrokaan. Tosissaan toivoisin saavani vihiä siitä suuresta hoitotulevaisuudestani. En kyllä tosiaan haluais mitään lääkitystä, mutta toisaalta, onkohan mun koko elämä tällaista vaan koska oon jotenkin vinksallaan, enkä pysähdy. Liikaa kaikkea. Ja silti on uhannut iltaiset-yölliset mahdottomuus-vollotus-kohtaukset taas nostella viimeisen noin viikon aikana uhkaavasti päätään. Lisäksi oikein mikään ei kiinnosta. Tosin se lienee vaihteeksi ihan kohtuu hyvä homma vaan. Kaipaan menneelle sairaslomalla murjottamaan dvd:iden ääreen ja miettimään laihtumista.