Jaahas.

Istun kotona ja juon viiniä. Painoa on tullut roimasti lisää sitten viimeisten mukavahkojen lukujen ja se on alkanut rasittaa. Eli toisin sanoen, pian koittaa taas tiukka kurivaihe ja ehkäpä bloggailukin lisääntyy laihdutuksen myötä. Pudotettavaa olisi ihannepainoon huikeat kymmenen kiloa, ehkä enemmänkin.

Uusi koti on vallattu kohtuuhyvin. Vaikka eipä tämä kodilta vielä juuri tunnu. Tosin tuskin koskaan tulee tuntumaankaan. En ilmiselvästi ole mikään yksiöihminen, vaikka yksin asuminen sinällään ihanaa onkin. Hyvät lenkkeilymaastot on ainakin ihan vieressä, etten sikälikään pääse laihdutusta vahingossa karkuun. (Mitä vittua toi karkkipussi tossa pöydällä vieressä oikein tekee?) Ensi viikko ja uusi alku, toivottavasti jo huomenna. Tuntuu taas vaihteeksi täysin toivottomalta tehtävältä painonpudotus. Mutta hei, siihen on pystytty ennenkin, miksei sitten nyt. Ja lisäksi liikakilot ovat tulleet pikkuhiljaa, eli kärsivällisyyttä, ei ne hetkessä ehkä poistukaan kuvioista. Jos syksyyn mennessä niin olisi hyvä.

Lääkitystä on taas lisätty ja ekaa kertaa tuntuu että siitä on ehkä hyötyäkin. En ole yhtä lennossa kuin joskus, mutta toisaalta mielenkiinto elämää kohtaan on taas tallella. En tosin tiedä johtuuko mistään pillereistä, vai onko nyt vaan muuten vaan meneillään jokin tasapainoisempi vaihe, niitäkin kun saattaa olla. Mistä sitä koskaan voi tietää? Mistä sen edes tietää mikä on mua ja mikä sairautta?

Miehen kanssa on tylsyysvaihe jo saavutettu. Asuttu semisti yhdessä tässä pakon alla ja tyyylsääää on. Mutta sellaseksihan ne parisuhteet tuppaa kääntymään. Mutta mistähän siinä sitten tietäisi mikä on liikaa tylsyyttä ja mikä tarpeeksi? Roihahtaako tunteet enää koskaan? Voi ällö jos ei, sit ois taas yks ero edessä. Ja näin pian jo.

Muutostohinaa.

Jes, hei muuttoni melkein kasassa. Sillä siitä riemusta että hankkiuduin exästä eroon, olen nyt päässyt raijaamaan kamojani pois meidän entisestä kämpästä. Asia, jonka exä teki vuodenvaihteessa ja minä nyt. Alkuun oli hirmuinen stressi, mutta nyt kaikki onkin sujunut aika omalla painollaan. Saa nähdä vain, kuinka pian saan upouuden wlanini toimimaan, muuten tulee katkos blogitteluunkin.

Flunssa painaa, ja vaikka olin juuri sekamuotoiseksi tilaksi luokitellusta oireilusta parannuttuani palaamassa töihin, sainkin vielä armonaikaa pari päivää. Nämä päivät olen toki viettänyt ohimennen myös ahkerasti kamoja pakatessa, raijatessa ja niin edelleen. Mitään ei ole uudessa kodissa vielä laitettu pystyyn ja sepäs olisikin tämänpäiväinen ohjelmani, samalla kun menen uutukaista nettiliittymääni ovelle kyttäilemaan.

Mielestäni tilassani ei mitään ratkaisevaa muutosta ole tapahtunut. Lääkkeitä syön pienelle kylälle piisaavan määrän aamuin illoin, mutta en havaitse muuta vaikutusta kuin kiusallisesti vispaavat kädet. Toisaalta vaikutusta ei kai ole tarkoituskaan havaita? Paitsi ettei vauhtivaihe koittaisi taas. Mitähän tämä nykyinen sitten on jos ei vauhtivaihe? Jos voisin olla varma tulevaisuudessa turvatuista unilääkkeistä, voisin tänä iltana varsin hyvin napata kerralla kaikki määrätyt ja katsoa kuolenko. Mutta sitten jos selviäisin, en nukkuisi ehkä enää koskaan hyvin. Mitään järkeä? Hm...

Kuumia aaltoja.

Mitä helvettiä?! Kaksi viimosta päivää on Helsingissä jyllännyt lämpöisen kevätilman aalto lopettanut toimintansa ja ne kaksi päivää olen hikoillut kun pieni porsas! Nytkin istun tässä kahden minuutin välein pyyhkien leukaa, ylähuulta, nenää ja otsaa kirpoilevasta hiestä. Huh. Vaihdevuodet hieman etuajassa? E-pillerit? Muu lääkitys? Mikä syynä? Anyone?

No muuten sitten. Puhkun intoa kun pieni kylä. Eli mitä todennäköisimmin lääkitys ei pelaa. En saa enää unta edes kahden tenoxin turvin. Vaikka ukkokin tuli kotiin vappuretkiltään. Ounnou.

Tänään on muuten ollut tyhjennyspäivä. Ja tän yhden päivän rohkaisevan esimerkin turvin voin sanoa, että ensi maanantaina alkaa laihis. Koko loppuelämäksi. Miksi vasta sitten? Koska 10 000:n muun tavoin juoksen taas puolikkaan maratonin ja ennen sitä ei oikein voi ruokamääriä leikata. Mitä nyt pitää tän yhden proteiinintäyteisen tyhjennyspäivän ja sitten mässätä pari päivää sokeriruokia. Otankohan liian vakavasti tänkin (taas)? Eihän se oo kun puolikas. Noh, eniveis, aion vetää hyvin, niinkun viimeksikin. Yllättää itteni.

Kauhukseni / ilokseni / paineikseni olen huomannut että tällä blogillani on 10 tilaajaa. 10! Tilaajaa! Miksi te tätä luette? Eihän nämä nyt ole kuin omaa huonoa tajunnanvirtaani, joilla ei useinkaan ole mitään loogista yhteyttä edelliskerran tai tulevan kerran kirjoituksiin. Lisäksi jaksan kirjoittaa tuskastuttavan harvoin. (Silti muistan AINA tyhjentää sivuhistorian kirjoittamisen jälkeen, hyvä minä!)