No sepä se.

Juuh. No kuten ed. tekstissä jo kävi ilmi niin hankalaa oli (on). Eli su ja ma vapaat meni siinä siinä. Kauhee morkkis ja angsti ja ahdistus ja vaan täysin apaattisen jaksamaton olo. Tiistaina töihin ja heti kunnon ahdistus päälle. Aamusen itkeskelin ja sit kun duunikaveri saapu niin pääsen takatiloihin toimisto, yms. hommiin ja tyyliin puolen tunnin välein pidin sellasen viiden minsan pillitystauon. Mitä ajattelin? Mä en jaksa tätä, en pysty tähän, voiko tää olla totta...

Soitin sinne hoitsun päivystykseen ja kun ei muuten saatu aikaa sovittua nopeemmaks kun se ens viikkonen, niin sano laittavansa saikkua seuraavalle päivälle (eli eiliselle) ja että tuun sitten. No näin kävi. Töissä sanoin syyksi jotain vähän muuta, kun sen helpotuksen jälkeen ei enää oikein jaksanu lisää mitään syyllisyystaakkaa. Hoitaja antoi loppuviikon taukoa ja jututti taas. En tiedä oliko siitä jutustelusta mitään hyötyä, mutta toki se jo ihan sellasenaan tuntuu vähän turvallisemmalta. Että joku kuuntelee. Jollekin voi soittaa. Tää reilu vuorokausi saikkua on nyt tuntunut tosi kummalta.

En oo ennen minkään psyykkisten syiden takia pitänyt taukoa mistään tälleen luvallisesti. Tuntuu samalla tosi helpottavalta, mutta toisaalta hirmu syylliseltä. Miten niin voi yhtäkkiä olla jotenkin paha olla? Että se on kuitenkin mun syy. Ja ei silloin ansaitse mitään sairaslomia tai sen sellasia.

Maanantaille on nyt lääkäriaika. Se hirvittää. Mies. Jos se ei ookaan yhtään ymmärtävä? Jos se sanoo että kuvittelen vaan kaiken? Että kyl toi tosta, meet vaan vittu sinne töihis niinku kaikki normaalit ihmiset. Apua. Aika on niiden jonojen takia ilmeisesti vaan 20 min. En tiedä saako se siltä hoitajalta ennakkotiedot musta vai ei. Joudunko selittämään kaiken mitä oon sille hoitajalle kertonut puolessatoista tunnissa lääkärille 20 minuutissa? Enkä edes tiedä mitä sieltä haen. Jotain apua ja helpotusta salaisessa mielessäni. Mutta järki sanoo, ettei sellasta voi noin vaan saada.
A. Halunko mitään lääkitystä?
B. Pystynkö takas töihin?
C. Pystynkö kouluun?
D. Pystynkö jatkamaan sairaslomaa?
Hmm...
A. En ja joo. Mitä vittua pitäs tehä.
B. Tän päivän fiiliksellä - EN EN ja EN. Se ois sitä jaksamattomuuden itkua vaan taas.
C. En tiiä kun en oo vielä kokeillu.
D. Sairastaminen on tosi tylsää. Mutta jos se auttaa niin oon valmis siihenkin.

Nojoo. Sinnittelen tästä nyt siihen ensi viikkoon jotenkin. Vituttaa vaan kun en pysty vastustamaan puudutusaineita. :/ (Eli bentsoja ja viinaa.) Mitä jos ahdistus johtuukin niistä? Vaikka ne kyllä tuntuu helpottavan. Aamupäivä = kurjaa, puolilta päivin = itku, klo 13 = bentso, klo 14 = vähän iisimpää. :(

Masennusta?

Itkettää-itkettää-itkettää, surettaa-surettaa-surettaa. Mikään ei kiinnosta. Huominen vielä pitkää rankaa työpäivää vastuuasemassa, mutta sitten sain järkättyä kahden päivän viikonlopun sunnuntaille ja maanantaille. Mies haluaa kuitenkin juhlia ja tänään on nyt siivottu ja leivottu, tosin itse jaksoin osallistua puolittain vain jälkimmäiseen. Alkuiltapäivä meni sängyn pohjalla.

Mutta. Suuri käänne. Hakeuduin hoitoon. Eilen töissä iski kesken päivän hillitön ahdistus-itkutilanne päälle ja pistin omalta osaltani putiikin hetkeksi katkolle pakonomaisen tunteen vallassa ja soitin rohkeasti vollotus jatkuen päivystykseen. Sieltä sanottiin että psykan sairaanhoitaja soittaa ennen puolta päivää. Ja se soitti. Sinnittelin ihan onnistuneesti siihen asti ja puhelimessa sitten taas hanat aukes. Thänk gaad sain ajan tälle päivää ja riensin töistä sinne. Alkuun hetken niagaroin taas lisää, mutta loppu tuosta 45 minsasta sitten juteltiin asioistani. Edellisenä iltana olin bentsohuuruissa kirjoittanut itku kurkussa lapulle ongelmani. Sen lapun sitten iskin tädin kouraan ja sanoin, että näistä pitäis puhua, etten nyt pääse luistamaan. Ja niistä sitten perusasiat kerroin. Listalla oli ahdistus, itkuisuus, masennus, syömisongelmat, raivokohtaukset ja ajoittainen maanisuus (?).

Täti nyt sinällään ei vielä juuri onnistunut auttamaan, tuntuu tällä hetkellä melkein että toisin päin. Sovittiin seuraava aika, joka on reilun viikon päästä. Tuntuu hurjan pitkältä ajalta. Jos tää ahdistustila jatkuu näin voimakkaana ja akuuttina siihen asti niin en tiedä miten kestän. Puhelinaika sillä on onneksi arkipäivisin, että soitan kyllä heti maanantaina, jos paha olo jatkuu koko viikonlopun vaikka on jopa vapaata. Tänään siis tuon keskusteluajan jälkeen kun on olo ollut tosiaan melko surkea. Stressattu, ahdistunut ja vaan todella kurja. Itku kurkussa koko ajan. Pakokauhu huomisesta ja sosialisoitumisesta, vaikka en millään jaksaisi.

Saa nähdä mitä tässä vielä käy. Jonot lääkäreille on vaan kuulemma tosi pitkät, mutta kyllä kai tuo hoitsukin voi jotain saada aikaan. En vaan jaksa nyt osata ajatella tai luottaa että mitä. Väsyttää.

Voi kyrpä.

Paluu töihin, paluu ruotuun. Bentsotolet vähän kenkut taas tuon työn alun takia muka että saisin unirytmin kuntoon. Jaiks. Haluan taas laihtua. Enemmän kun muuta. Paska juttu vaan kun kroppa on kesän jäljiltä tottunu ihan järettömiin ruokamääriin. Pienikin vähentäminen tuntuu "nälkänä". Siis hah, todellista nälkää kehoni ei oo vielä nähnytkään!