Toipumisia.

Hohhoh. Sairasloma tuntuu vaan jatkuvan ja jatkuvan. Toisaalta on toki helpotus ettei Lääkärini ole minua puskemassa töihin ihan heti kaiken jälkeen, mutta tämä alkaa tuntua jo liialliselta. Kohta syrjäydyn enkä enää osaa tehdä muuta kuin sairaslomailla. Apua.

Sanoin kertovani tarkemmin sairaalaseikkailuista. Oikeastaan tuossa ekassa ja pahimmassa satsissa ei sen kummempaa kerrottavaa ole, koska en muista siitä mitään omin voimin. Ainoastaan kämppiksen ja kaverin kertomat jutut. Pointti nyt oli kuitenkin että kaikki tuli ihan puun takaa ahdistavana päivänä ja otin oikeasti paljon lääkkeitä. Jälkimmäistä kertaa edeltävän yön vietin sairaalapäivystyksessä koska oli tunne että saattaisin tehdä jotain itselleni. Seuraavana päivänä sitten tein, mutta tästä jälkimmäisestä kerrasta mm. muistan paljon enemmän. Sieltä jouduin suoraan pariksi päiväksi sairaalaan, mutta puhuin onneksi itseni ulos ennen pääsiäispyhiä. Olisin hajonnut sinne.

Tämän kaiken jälkeen on nyt lääkitystä lähdetty hiljakseen muuttamaan ja itse hypin varpaillani kotona, että iskeekö moinen itsetuhoisuus vielä. Ajatus on kyllä käynyt mielessä, mutta siitä en ole kellekään kertonut. Olisi ehkä pitänyt. Edes lääkärille. Tai kämppikselle. Tai parhaassa tapauksessa molemmille. Ei ole kuitenkaan sen vakavammaksi muuttunut.

Lihonut olen, voi perse. Ja tuntuu etten melkein mitään pysty asialle tekemään. Ruoka vaan maistuu. Voi toki olla että syynä on a) uusi parisuhde ja b) lääkkeet. Lääkärille olen tästä valittanut ja nyt toki odotan josko tilanne helpottaisi ketiapiinin ja risperdalin lopettamisen jälkeen. Tilalla on nyt natriumvalproaatti.

Mies on matkoilla. On ikävä. Ja helpottavaa onkin että on ikävä, eikä esimerkiksi intoa pettämiseen suin päin. Täähän alkaa vaikuttaa jo ihan oikeelta suhteelta munkin suunnalta.

Hups.

Älkäähän lapset säikähtäkö nyt turhaan. Mutta. Voisi olla etten enää istuisi tässä kirjoittamassa ollenkaan. Tollaisen viime viikon vahinkolaukauksen vuoksi. Jota en oikeastaan osaa itsekään selitellä.

Kaikki ja samalla ei oikeastaan mikään oli päin persettä. Päätin sitten yksioikoisesti hakea äitiltä lääkkeitä ja ottaa ne viinan kanssa. Olisin todennäköisesti haudassa ellei messenger olisi kavaltanut tilaani pelastajalleni. Joka sitten kiikutti mut sairaalaan. Itse en äidillä käymisen jälkeisestä ajasta, illasta / yöstä muista juuri mitään.

En siis käsitä. Kuten olen varmaan joskus aiemmin maininnut niin ei mun sairaudenkuvaan ole koskaan liittynyt mitään itse- tai edes toistuhoista. Ainoastaan materiaa olen kohdellut kiihtyneenä kaltoin. Ja nyt vaan salamana kirkkaalta taivaalta päätin ottaa tollaisen coctailin. Muistan ajatelleeni että ehkä kuolen ehkä en, sama se miten käy. Selvisin ja ei kaduta. Jos olisin kuollut ehkä kaduttaisi, mutta sitten en toisaalta tässä istuisi katumassa. Täh?!?

Yths siirsi tuon tempun myötä mut julkisen sektorin harteille. Siellä on nyt ensimmäinen kokoustelu pidetty ja ensi viikolla jatkuu. Ketiapiini jatkuu onneksi myös, pelkäsin että poikkaisevat sen. Mutta onneksi ovat samaa mieltä ed. lääkärini kanssa nukkumisen tärkeydestä.

Mutta huh huh. Mikä mua vaivaa? Onkohan mulla joku sivupersoona joka pyrkii murhaamaan sen toisen? Niinkun jossain Identityssä (on muuten hyvä leffa). Ensi kerralla lisää itse kokemuksesta sitten.