Jännitystä.

Hm. Jostain syystä työrupeamani päättyminen on saanut minut nyt jotakuinkin päättömälle tuulelle. Pyörin äsken luennolla kuin väkkärä, hankin äitini tietokoneostoksille illaksi, suunnittelen lenkkiä, vedän rössöä kuin viimeistä päivää, kävin työkaverin kanssa baarissa (siis mähän en kaveeraa työkavereiden kanssa?), en pysty keskittymään nyt mihinkään. Täytyi tulla koneelle nyt sepittämään hetkiseksi, jos saisin itseni vähän rauhoittumaan. Taitaa olla turha toivo. Apua, mikä mua vaivaa.

Mietityttää loppuviikon lääkäri ja se "jatko". Mitä mä sille osaan sanoa? Että kaikki on fine, paitsi syömiset päin pyllyä. Töitä paiskin ku hullu, koulu ei kiinnosta pätkääkään, mutta yritän tekemällä tehdä. Rahaa palaa ja haluan laihtua. Mutta oikeestaan koen olevani elämäni kunnossa. Kai. Haluisin sitäpaitsi lopettaa lääkityksen. Tosin bentsoja tosin ottaisin ilolla vastaan nukkumisen ja muun toilailun tueksi, mutta turha niitä on ruinata, kun ne tappaa aivot ja oon näin nuori ja niin edelleen. Sitten toisaalta taas oon nyt tyytyväinen, että vihdoin oon jossain "hoidossa" edes, ettei sitten taas kun seuraavan kerran pohtisin että tarvinko jotain apua, niin tarvisi sellaista pohtia, koska saan jo apua. Eh. :/

Taidan syödä puuroa, palauttaa myöhästyneet kirjat kirjastoon ja soittaa äitille että aikaistetaan treffejä. Ääk. Pakko tehdä tehdä tehdä, ihan vaan ees jotain.