Jeeh. Hyvinhkösti sujunut tähän mennessä! Eilen ikäväkyllä hairahduin baariin ja siellä upposi lightsidukka, strongbow ja muutama mansikkamargarita. Eli oikeastaan siis kunnolla vauhtiin olen päässyt vasta tänään.
Kahvia maidolla, aamupirtelö veteen tehtynä, liemi välipalaksi, sitten se suurin pastamössö pääruokana, illemmalla patukka ja iltapalaksi liemi ja jälkkärivanukas. Jos nälkä uhkaa niin teetä johon laksaa sekaan tuntuu tepsivän hyvin. Jee!
Tällasia väliaikavoitonriemuhehkutuksia tänään, kun olin vielä hilkun verran liian lähellä repsahtaa duunissa. -Mutten, I kick ass man!
tiistaina, syyskuuta 30, 2008
maanantaina, syyskuuta 29, 2008
Suhteellisuudesta lisää.
Haha. Pohdin tossa taannoin, että mun varmaan pitäisi erota miehestä tän blogin takia. Varmasti lukijat massoina vyöryisivät näyttöpäätteidensä ääreen seuraamaan mielummin mun sekoiluja ihmisten maailmassa miesten seassa kuin tällästä omaan ruoka- ja sairausnapaan tuijottelua. :) Mystistä kyllä oon silti näin pitkään Miehen kanssa viihtynyt ja ei loppu näy. Edellisissä suhteissa aina on lopulta päätynyt leikittelemään niillä eroajatuksilla kunnes ne on lopulta vahvistuneetkin niin paljon, että ero on tuntunut paljon kivemmalta ajatukselta kun mikään suhde. Kauaan sitten taas en koskaan ole sinkkuna viihtynytkään. Oon nykyisenkin miehen kanssa alusta asti odottanut millon ne eroajatukset saapuis, mutta eivät ole vieläkään todellisella tasolla ilmaantuneet. Siis vain sillä leikkifiiliksellä, jota ei kuitenkaan vaikka kuin radikaalisti koittaisi punnita aikoisi toteuttaa. Ainakaan nyt. (Voisko olla, että oltais tässä samassa tilanteessa todella vielä monen vuodenkin kuluttua? Uskomattoman tuntusta, mutta toisaalta, on tää tähänkin mennessä jo mun pisin suhteeni ikinä.)
Päin persettä - se on suhteellista
Wheii... Etukäteen pahoitteluni, näppäimistö ei nimenomaisella hetkellä toimi kovin kaksisesti, eli kirjoitan tätä puoliksi onscreen-näppiksen turvin. Jokunen kirjain saattaa siis jäädä uupumaan lopullisesta versiosta, koitan olla tarkka.
Olen alkanut hiukan niinkun taas tupakoimaan. Kaikki alkoi viattomasta juhla-askista, nyt on meneillään kolmas. Virallisesti en tosin koe tupakoivani, ainakaan vielä. Liikunta on jäänyt helkkarin vähälle laiskuuteni vuoksi, joten siitäkään en saa sysäystä terveellistää tapojani. Arg. Tosin tämän alkavan viikon teemana onkin: Kiloja pois keinolla millä hyvänsä! Jos tupakka lisää kulutusta sen 20 kcal päivässä ja vähentää ruokahalua niin menköön nyt sitten.
Ostin juuri tarjoushinnalla (jes, sattumaa!) ekan kerran tuollasen Nutrilett Quick Start viiden päivän paastosetin. Ja homman nimi nyt ma-pe välillä olisi mennä vain ja ainoastaan sen turvin. Piti tulla ihan tänne uhoamaan etten vaan lipsuisi. Jostain on vaan alotettava. Ja ateriankorvikkeet on mulla aina toiminut kohtuu hyvin. Aiemmat kokemukset tosin rajoittuu vaan yksittäisten aterioiden korvailuihin pelkin jauhepirtelöin ja patukoin. Mutta nyt vedetään tiukkaa linjaa! Ainoastaan purkkaa, sokerittomia pastilleja (jos on pakko), vettä, kahvia, teetä ja yksi salaatti saa tulla noiden diettimiksien ohella päivässä! Nutriletin aamupirtelönkin sekoitan veteen, jotta voin siihen "tarkoitetun" maidon käyttää mielummin kahvissa. :) Ja liikuntaa toki päälle niin paljon kuin noilla pöperöillä pystyy!
Otin eilen (bentsohumpussa??) yhteyttä vanhaan bestikseeni, jolle olen ollut vähän "välit poikki", koska se jätti pitämästä yhteyttä aikoinaan. Tänään olisi kahvittelu edessä. Iik. Hirvittää tollanen sosiaalinen tilanne. Kertoako ja mitä ja miten ja jos en kerro niin mistä vitusta sitte sen kanssa puhun? Tavallaan toki odotan myös semi-innolla, en tiiä!
Olen alkanut hiukan niinkun taas tupakoimaan. Kaikki alkoi viattomasta juhla-askista, nyt on meneillään kolmas. Virallisesti en tosin koe tupakoivani, ainakaan vielä. Liikunta on jäänyt helkkarin vähälle laiskuuteni vuoksi, joten siitäkään en saa sysäystä terveellistää tapojani. Arg. Tosin tämän alkavan viikon teemana onkin: Kiloja pois keinolla millä hyvänsä! Jos tupakka lisää kulutusta sen 20 kcal päivässä ja vähentää ruokahalua niin menköön nyt sitten.
Ostin juuri tarjoushinnalla (jes, sattumaa!) ekan kerran tuollasen Nutrilett Quick Start viiden päivän paastosetin. Ja homman nimi nyt ma-pe välillä olisi mennä vain ja ainoastaan sen turvin. Piti tulla ihan tänne uhoamaan etten vaan lipsuisi. Jostain on vaan alotettava. Ja ateriankorvikkeet on mulla aina toiminut kohtuu hyvin. Aiemmat kokemukset tosin rajoittuu vaan yksittäisten aterioiden korvailuihin pelkin jauhepirtelöin ja patukoin. Mutta nyt vedetään tiukkaa linjaa! Ainoastaan purkkaa, sokerittomia pastilleja (jos on pakko), vettä, kahvia, teetä ja yksi salaatti saa tulla noiden diettimiksien ohella päivässä! Nutriletin aamupirtelönkin sekoitan veteen, jotta voin siihen "tarkoitetun" maidon käyttää mielummin kahvissa. :) Ja liikuntaa toki päälle niin paljon kuin noilla pöperöillä pystyy!
Otin eilen (bentsohumpussa??) yhteyttä vanhaan bestikseeni, jolle olen ollut vähän "välit poikki", koska se jätti pitämästä yhteyttä aikoinaan. Tänään olisi kahvittelu edessä. Iik. Hirvittää tollanen sosiaalinen tilanne. Kertoako ja mitä ja miten ja jos en kerro niin mistä vitusta sitte sen kanssa puhun? Tavallaan toki odotan myös semi-innolla, en tiiä!
perjantaina, syyskuuta 12, 2008
Jee perjantai!
Ja rakkaita terveisiä Hoitajalta. (Jos ette huomanneet, niin olen luovuttanut hänelle oikeuden jo isoon alkukirjaimeenkin.) Kuulostaa jotenkin ivalliselta ja sarkastiselta puhua Hoitajasta, tai saan itse omista teksteistäni jotenkin tosi negatiivisen kuvan hänestä, mutta tähän väliin sitten lienee syytä korostaa ettei suinkaan. Hoitajalta sain tänäänkin ihan puhtaasti uusia objektiivisia ajatuksia elämästäni ja miten minut voi ulkopuolisena ymmärtää. Siitä en osaa sanoa, onko siitä hyötyä (lääkkeistä puhumattakaan...) mutta ihan kiinnostavaa se on.
Jos viime viikon ajattelunaiheeksi jäivät äiti ja lapsuus ja ne kaikki sairaalatoilailut sun muut, niin tällä viikolla esiin pyrkii varmaan sitten syöminen, syömättömyys ja kontrollintarve. Tai ainakin sain sen käsityksen nyt, että tuohon viimeiseen syömisongelmani kaikkineen liittynevät. Iik. En ihan ees malta odottaa mitä oivalluksia SSRI-aivoni keksivätkään tämän aiheen kimpussa lähitulevaisuudessa.
En tiedä onko jokin jälkeissivuvaikutus nyt lääkityksestä mutta tosissaan tuntuu välillä siltä että kehoni tekee yhtä ja aivoni toista. En ikäänkuin ole ihan selkeä yksittäinen kokonainen olento. Valveillaolon harhakuvat ovat väistyneet, mutta kummia unia olen kylläkin päässyt nyt näkemään. Toissaöisessä (tai tyyliin sinnepäin) unessani iso koira puri pienen ruskean chihuahuan katki vyötäröstä. :/ Uni häiritsikin sitten semisti koko loppupäivän, vaikka olin kyllä samana yönä nähnyt jotain batmanuntakin.
Aarg. Viinaa tekee mieli mutta ajatus siitä seuraavasta krapulasta on jotekin erityisen paljon hanurista tällä hetkellä. Krapulassa maailma on niin synkkä ja haluaisin pitää kiinni ajatuksestani että edistyn jotenkin jonnekin.
Jos viime viikon ajattelunaiheeksi jäivät äiti ja lapsuus ja ne kaikki sairaalatoilailut sun muut, niin tällä viikolla esiin pyrkii varmaan sitten syöminen, syömättömyys ja kontrollintarve. Tai ainakin sain sen käsityksen nyt, että tuohon viimeiseen syömisongelmani kaikkineen liittynevät. Iik. En ihan ees malta odottaa mitä oivalluksia SSRI-aivoni keksivätkään tämän aiheen kimpussa lähitulevaisuudessa.
En tiedä onko jokin jälkeissivuvaikutus nyt lääkityksestä mutta tosissaan tuntuu välillä siltä että kehoni tekee yhtä ja aivoni toista. En ikäänkuin ole ihan selkeä yksittäinen kokonainen olento. Valveillaolon harhakuvat ovat väistyneet, mutta kummia unia olen kylläkin päässyt nyt näkemään. Toissaöisessä (tai tyyliin sinnepäin) unessani iso koira puri pienen ruskean chihuahuan katki vyötäröstä. :/ Uni häiritsikin sitten semisti koko loppupäivän, vaikka olin kyllä samana yönä nähnyt jotain batmanuntakin.
Aarg. Viinaa tekee mieli mutta ajatus siitä seuraavasta krapulasta on jotekin erityisen paljon hanurista tällä hetkellä. Krapulassa maailma on niin synkkä ja haluaisin pitää kiinni ajatuksestani että edistyn jotenkin jonnekin.
torstaina, syyskuuta 11, 2008
Irony?
Haha ja haha! Melkein viikko sitten hoitaja-psyykkaajani kysyi kun puhuimme äitini kausittaisesta alkoholismista (ja olin siis kertonut äidin parhaillaan viettävän selvää kautta) että enkö sitten kykenisi uskomaan että tuo viinasta pidättäytyminen voisi olla pysyvääkin. Mulla meni siinä keskustelutilanteessa ihan hetkeksi henkiset pasmat sekasin (tuskin se ulospäin näkyi - oon aika taitava tollasessa) mutta totesin että enpä oikeestaan, et saattaahan se mutta en kyllä jaksais uskoa, tollasta se on ollut jo vuodet. Ja kappas kappas tsädääm oletettavasti ryyppykausi päällä nyt tyyliin kolmatta päivää! Onko normaalia että koen itsetyytyväisyyttä ja vahingoniloa koska tunnen äitini paremmin kuin Hoitaja?
tiistaina, syyskuuta 09, 2008
maanantaina, syyskuuta 08, 2008
Lupauksia, odotuksia.
Terve taas rakkaat kasvottomat kuulijani (joita siis on). Tietokoneeni on tekemässä hiljaista kuolemaa ja siksi olen männäpäivinä joutunut jättämään postauksen kesken ekaan tai tokaan lauseeseen koska ekana päivänä näppis ei tyyliin toiminut ollenkaan ja niin hullu en ole että onscreenin ja hiiren avulla nakuttelisin tuntemuksiani ruudulle. :/ Toisena päivänä ongelma olivat yksittäiset, mutta erittäin olennaiset, kirjaimet, kai ainakin hoo ja gee ja yy ja tee. Nice. Lupaan hankkia uuden koneen viimeistään jouluun mennessä. Ja lupaan yrittää pelastaa kaiken tärkeän tältä vanhalta koneelta ennen sitä toistaiseksi olemattoman superkovalevyn turviin. Kaksi suurta hankintaa siis edessä. Kun nyt selviytyisin ensin takaisin työelämääni ansaitsemaankin jtn.
Luentojen määrää oon jo rehdisti karsinut. Ei siis tiedossa mitään viittäkymmentä opintopistettä tältä syksyltä. Ehkäpäs tyytyisin siihen kolmeenkymmeneenkin tätä menoa. Sitkeästi yritän nyt tuudittautua tähän EI-STRESSIÄ -olotilaan. Vähemmän kaikkea - työtä, koulua, viinaa, rahanmenoa, ihan kaikkea. En osaa, mutta toisaalta tänään ajatus paluusta töihin ensi viikolla hirvittää. Tavallaan tosin huojentaa. Hemmetin ristiriitaista.
Viimeisen juttelutuokion hoitajan kanssa jälkeen oon ollut melko polla tiltissä. Muisteltiin äidin pipien kohokohtia ja raskasta lukioaikaani häntä hoivatessa. Koko juttelun jälkeen mieleen pulpahteli lisäasioita, joita en kertonut hoitajalle. Pahoja asioita. Sellasia siis joita en kerro tai edes mainitse, koska ite en piittaa niitä muistella. En edes ihan täysin muistakaan kun ovat ehkä aikoinaan olleet vähän raskaita käsitellä. Ajattelin ensi kerralla uskoutua hoitajalle jos olosuhteet ovat otolliset. Harjoittelen nyt (tiedossa ennenjulkaisematonta avautumista).
1. MINÄ MUISTAN. Kuolemansa jälkeen äitini pyhimykseksi kohkaama isäni väkivalloinkohteli äitiäni kun olin veljeni kanssa pieni. Ehkä ihan löikin, mutta ainakin töni ja kaatoi. Useita kertoja. Ei enää sitten kun olin vanhempi. Olettaisin että ainakin joskus on riitojen aiheena ollut raha, koska muistan joskus vieneeni tappelun jälkeen lattialla itkevälle äidilleni omia säästöjäni (siis jotain kymmen- ja kakskytpennisiä muovikupissa). Kyynel.
2. EN HALUNNUT TIETÄÄ. Äitini seksi- ja raiskaustarinoita, vaikka sainkin ne kuulla.
3. EHKÄ ELÄMÄNI KAUHEIN HETKI. Saavuin Auroran suljetulle psykiatriselle ja heti kun hoitaja päästi sisään kuulin käytävää pitkin äitini huutavan huoneestaan nimeäni. Päästyäni huoneeseen tämä makasi sairaalavaatteissa tukka sekaisin sängyn vieressä lattialla sekaisin ja itki ja toisteli nimeäni. Lääkäri olivat sulkeneet mielitautiosastolle, vaikka näin ja kerroin vian olevan fyysinen. Toivotonta, mahdotonta, katkeraa, turhauttavaa, kauheinta. Tämän yksittäisen hetken olen ilmeisesti yrittänyt tiedostamattani unohtaa, koska viimeisten päivien aikana tapahtumasta on palannut pieniä osia mieleeni pikkuhiljaa sen jälkeen kun sitä aktiivisesti muistelin hoitajalta kotiin kulkiessani.
Nojuu. Olen puhunut. Saisi vaan tämän vielä hoitajallekin kerrottua, ehkä siltä jotain objektiivista kommenttia taas saisi. Voi kuinka se onkaan ihanaa, että joku on kerrankin mun puolella ja vieläpä antaa uusia ajatuksia.
Luentojen määrää oon jo rehdisti karsinut. Ei siis tiedossa mitään viittäkymmentä opintopistettä tältä syksyltä. Ehkäpäs tyytyisin siihen kolmeenkymmeneenkin tätä menoa. Sitkeästi yritän nyt tuudittautua tähän EI-STRESSIÄ -olotilaan. Vähemmän kaikkea - työtä, koulua, viinaa, rahanmenoa, ihan kaikkea. En osaa, mutta toisaalta tänään ajatus paluusta töihin ensi viikolla hirvittää. Tavallaan tosin huojentaa. Hemmetin ristiriitaista.
Viimeisen juttelutuokion hoitajan kanssa jälkeen oon ollut melko polla tiltissä. Muisteltiin äidin pipien kohokohtia ja raskasta lukioaikaani häntä hoivatessa. Koko juttelun jälkeen mieleen pulpahteli lisäasioita, joita en kertonut hoitajalle. Pahoja asioita. Sellasia siis joita en kerro tai edes mainitse, koska ite en piittaa niitä muistella. En edes ihan täysin muistakaan kun ovat ehkä aikoinaan olleet vähän raskaita käsitellä. Ajattelin ensi kerralla uskoutua hoitajalle jos olosuhteet ovat otolliset. Harjoittelen nyt (tiedossa ennenjulkaisematonta avautumista).
1. MINÄ MUISTAN. Kuolemansa jälkeen äitini pyhimykseksi kohkaama isäni väkivalloinkohteli äitiäni kun olin veljeni kanssa pieni. Ehkä ihan löikin, mutta ainakin töni ja kaatoi. Useita kertoja. Ei enää sitten kun olin vanhempi. Olettaisin että ainakin joskus on riitojen aiheena ollut raha, koska muistan joskus vieneeni tappelun jälkeen lattialla itkevälle äidilleni omia säästöjäni (siis jotain kymmen- ja kakskytpennisiä muovikupissa). Kyynel.
2. EN HALUNNUT TIETÄÄ. Äitini seksi- ja raiskaustarinoita, vaikka sainkin ne kuulla.
3. EHKÄ ELÄMÄNI KAUHEIN HETKI. Saavuin Auroran suljetulle psykiatriselle ja heti kun hoitaja päästi sisään kuulin käytävää pitkin äitini huutavan huoneestaan nimeäni. Päästyäni huoneeseen tämä makasi sairaalavaatteissa tukka sekaisin sängyn vieressä lattialla sekaisin ja itki ja toisteli nimeäni. Lääkäri olivat sulkeneet mielitautiosastolle, vaikka näin ja kerroin vian olevan fyysinen. Toivotonta, mahdotonta, katkeraa, turhauttavaa, kauheinta. Tämän yksittäisen hetken olen ilmeisesti yrittänyt tiedostamattani unohtaa, koska viimeisten päivien aikana tapahtumasta on palannut pieniä osia mieleeni pikkuhiljaa sen jälkeen kun sitä aktiivisesti muistelin hoitajalta kotiin kulkiessani.
Nojuu. Olen puhunut. Saisi vaan tämän vielä hoitajallekin kerrottua, ehkä siltä jotain objektiivista kommenttia taas saisi. Voi kuinka se onkaan ihanaa, että joku on kerrankin mun puolella ja vieläpä antaa uusia ajatuksia.
keskiviikkona, syyskuuta 03, 2008
7 leffaa ja 100 muuta ajanvietettä.
Laitoin mielenkiinnosta jokin aika sitten tuon kämäsen kävijälaskurin tänne. Tuo ei mitään koneen osoitteita tosiaan tunnista, vaan ainoastaan sivun latausten määrän, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Tähän mennessä kun olen sokeasti olettanut, ettei näitä tekstejä kukaan lue. Ja että sivua lataa joku whoever jostain whereever-landiasta ihan vaan vahingossa. Voipi ollakin, mutta joku muukin tätä lataa kuin minä aina postauksen jälkeen ulkoasua tarkastellessani!
Nojoo, asiaan. Kolmas lääkityspäivä meneillään. Ällö olo alkaa jo pikkuhiljaa väistyä. Nälkää tai ruokahalua ei juuri ole ollenkaan. Serotoniinistopparini vaikutus näihin syömisasioihin on vähän kaksipiippuinen juttu. Kaksi päivää on ollut tuolta osaltaan ns. minihelvettiä. Ei nälkää = en syö mitään = syön illalla kauheat kasat sokeria koska "en oo kuitenkaan syöny tänään mitään" ja koska olen onneton sokeririippuvuuden tapaorja. Toisaalta paino ei ole tuolla menettelyllä ollut moksiskaan, mutta hei haloo, jos jättäisin ne karkit pois oisin laihtunut, LAIHTUNUT, tai jos oisin niiden kalorien tilalla syönyt jotain oikeeta oisin hyväkuntosempi, kauniimpi, terveempi, suorituskykyisempi, jne. jne. Onneksi tärkeintä on se, etten liho.
Faktahan kuitenkin on, että ko pillereitä tyrkitään suurina annoksina myös esimerkiksi bulimikoille. Eli teoriassa näillä siis olisi mahdollista myös jollain tasolla kontrolloida ruokajuttuja. Tänään kun ällöys on väistymässä oon nyt lähtenyt liikenteeseen tällä mielellä. Syönyt vaikkei oo nälkä ja vaan sopivan vähän ja "hyviä" ruokia. (Tähän mennessä vadelmia ja rahkan, 2 kahvia, 2 valkuaista ja appelsiinin.) Näin kun sais nyt jatkumaan. Cheers.
Väsymys vaivaa silti yhä. Eilen nukuin yli puoleen päivään ja loppupäivä oli tuskaisa. Kaikin puolin kauhea olo. Silti sain ihan fine unta yöksi ja nousin vasta kymmenen pintaan. Herääminen on vaikeaa ja koko ajan voisi mennä nukkumaan. Ihan ok nyt saikulla, mutta entäs koulussa tai töissä? Ja jatkuuko tää ees? Googlen saloista olen nyt oppinut että pienet pillerini pääsääntöisesti aiheuttaisivat pidemmällä tähtäimellä unettomuutta. Sitä siis odotan riemulla ja koitan nauttia nykyisistä unenlahjoista. Uni on hieman samanlaista kuin pitkän bentsokauden jälkeen ekana yönä ilman bentsoja. Alkuun pyörii sängyssä ajatuksen muka kirkkaina, mutta yhtäkkiä whuum onkin jossain sumuisessa päänsärkyisessä unien ihmemaassa rämpimässä. Siellä on hyvä olla, mutta kun koittaa päästä pois pää onkin täynnä vaahtomuovia, suu ja huulet kuivina, silmien takana painetta ja vartalo turta. Herääminen on tuskaa. Siksi tänäänkin siis 2 kahvia aamusella elokuvan ääressä, vaikka teoriassa leikin lopettaneeni kahvinjuonnin.
Lopetin e-pillerit tänään. Jos niissä nyt vaikka olisi jotain syytä olotiloilleni. En tiiä. Mut en vaan piittais jotenkin syödä sekä niitä että jotain fakin mielialalääkitystä. Yhdessäkin vakilääkityksessä jo tarpeeksi. Saa nyt nähdä miten iho alkaa kukkia ja kuukautiskivut kaataa petiin ja tukka putoaa päästä ja niin edelleen. Koitan vaikka repiä jostain rahaa kosmetologille ja toisaalta se luonnollisesti säännöllisenä ja tuttuna kulkeva kuukautiskierto ovulaatiokipuineen ja muutoksineen on myös aina ollut mulle tosi "nautinnollinen" juttu omalla kierolla tavallaan.
Tänään on ollut tähän asti kohtuu hyvä päivä. Oon innostunut elokuvien katteluun, siivoiluun ja jopa muusikkiakin teki pitkästä aikaa ihan mieli kuunnella. Suunnittelen jo vähän varovasti tulevaisuutta. Tosin vain sairasloman loppuun asti. Huomisia luentoja puhumattakaan tulevista työvuoroista, tms. en uskalla edes sivuta. Ehkä sitten huomenna. Jospa tää nyt tästä alko tasottumaan.
Nojoo, asiaan. Kolmas lääkityspäivä meneillään. Ällö olo alkaa jo pikkuhiljaa väistyä. Nälkää tai ruokahalua ei juuri ole ollenkaan. Serotoniinistopparini vaikutus näihin syömisasioihin on vähän kaksipiippuinen juttu. Kaksi päivää on ollut tuolta osaltaan ns. minihelvettiä. Ei nälkää = en syö mitään = syön illalla kauheat kasat sokeria koska "en oo kuitenkaan syöny tänään mitään" ja koska olen onneton sokeririippuvuuden tapaorja. Toisaalta paino ei ole tuolla menettelyllä ollut moksiskaan, mutta hei haloo, jos jättäisin ne karkit pois oisin laihtunut, LAIHTUNUT, tai jos oisin niiden kalorien tilalla syönyt jotain oikeeta oisin hyväkuntosempi, kauniimpi, terveempi, suorituskykyisempi, jne. jne. Onneksi tärkeintä on se, etten liho.
Faktahan kuitenkin on, että ko pillereitä tyrkitään suurina annoksina myös esimerkiksi bulimikoille. Eli teoriassa näillä siis olisi mahdollista myös jollain tasolla kontrolloida ruokajuttuja. Tänään kun ällöys on väistymässä oon nyt lähtenyt liikenteeseen tällä mielellä. Syönyt vaikkei oo nälkä ja vaan sopivan vähän ja "hyviä" ruokia. (Tähän mennessä vadelmia ja rahkan, 2 kahvia, 2 valkuaista ja appelsiinin.) Näin kun sais nyt jatkumaan. Cheers.
Väsymys vaivaa silti yhä. Eilen nukuin yli puoleen päivään ja loppupäivä oli tuskaisa. Kaikin puolin kauhea olo. Silti sain ihan fine unta yöksi ja nousin vasta kymmenen pintaan. Herääminen on vaikeaa ja koko ajan voisi mennä nukkumaan. Ihan ok nyt saikulla, mutta entäs koulussa tai töissä? Ja jatkuuko tää ees? Googlen saloista olen nyt oppinut että pienet pillerini pääsääntöisesti aiheuttaisivat pidemmällä tähtäimellä unettomuutta. Sitä siis odotan riemulla ja koitan nauttia nykyisistä unenlahjoista. Uni on hieman samanlaista kuin pitkän bentsokauden jälkeen ekana yönä ilman bentsoja. Alkuun pyörii sängyssä ajatuksen muka kirkkaina, mutta yhtäkkiä whuum onkin jossain sumuisessa päänsärkyisessä unien ihmemaassa rämpimässä. Siellä on hyvä olla, mutta kun koittaa päästä pois pää onkin täynnä vaahtomuovia, suu ja huulet kuivina, silmien takana painetta ja vartalo turta. Herääminen on tuskaa. Siksi tänäänkin siis 2 kahvia aamusella elokuvan ääressä, vaikka teoriassa leikin lopettaneeni kahvinjuonnin.
Lopetin e-pillerit tänään. Jos niissä nyt vaikka olisi jotain syytä olotiloilleni. En tiiä. Mut en vaan piittais jotenkin syödä sekä niitä että jotain fakin mielialalääkitystä. Yhdessäkin vakilääkityksessä jo tarpeeksi. Saa nyt nähdä miten iho alkaa kukkia ja kuukautiskivut kaataa petiin ja tukka putoaa päästä ja niin edelleen. Koitan vaikka repiä jostain rahaa kosmetologille ja toisaalta se luonnollisesti säännöllisenä ja tuttuna kulkeva kuukautiskierto ovulaatiokipuineen ja muutoksineen on myös aina ollut mulle tosi "nautinnollinen" juttu omalla kierolla tavallaan.
Tänään on ollut tähän asti kohtuu hyvä päivä. Oon innostunut elokuvien katteluun, siivoiluun ja jopa muusikkiakin teki pitkästä aikaa ihan mieli kuunnella. Suunnittelen jo vähän varovasti tulevaisuutta. Tosin vain sairasloman loppuun asti. Huomisia luentoja puhumattakaan tulevista työvuoroista, tms. en uskalla edes sivuta. Ehkä sitten huomenna. Jospa tää nyt tästä alko tasottumaan.
maanantaina, syyskuuta 01, 2008
Nappia naamaan!
No...
En nyt tiiä YMMÄRSIKÖ se lääkäri juuri mitään, mutta pilleriresepti kourassa ja pari viikkoa saikkua kädessäni sieltä tänä aamuna poistuin. Huomenna menen vielä antamaan veri- sun muita näytteitä, en tiiä tarkalleen miksi, mutta ihan kiva tietty että tarkistavat kaiken olevan ok. Toivottavasti bentsot ja tramali ei vaan näkyis ihan piikki lihassa kaikelle terveydenhuoltokansalle. :/ No tuskimpa, jos ne vaan sairauksia ettivät... Eikös sellaset huume- ja muut testit oo erikseen? Sen näkee sitten.
Bentsot heitin mäkeen ja aion nyt todella rehdisti jatkaa vaan noilla määrätyillä serotoniinistoppareilla. Yksi, myöhemmin ehkä kaksi sellasta päivässä, sairaslomapotemista ja oloni pohtimista. Muutaman päivän päästä taas hoitajan luo. Eli pääkoppapotemiset sikäli kunnossa kun voi olla, kunhan vielä saisin reseptin niihin pillereihin joilla voisi lopettaa syömisen.
En nyt tiiä YMMÄRSIKÖ se lääkäri juuri mitään, mutta pilleriresepti kourassa ja pari viikkoa saikkua kädessäni sieltä tänä aamuna poistuin. Huomenna menen vielä antamaan veri- sun muita näytteitä, en tiiä tarkalleen miksi, mutta ihan kiva tietty että tarkistavat kaiken olevan ok. Toivottavasti bentsot ja tramali ei vaan näkyis ihan piikki lihassa kaikelle terveydenhuoltokansalle. :/ No tuskimpa, jos ne vaan sairauksia ettivät... Eikös sellaset huume- ja muut testit oo erikseen? Sen näkee sitten.
Bentsot heitin mäkeen ja aion nyt todella rehdisti jatkaa vaan noilla määrätyillä serotoniinistoppareilla. Yksi, myöhemmin ehkä kaksi sellasta päivässä, sairaslomapotemista ja oloni pohtimista. Muutaman päivän päästä taas hoitajan luo. Eli pääkoppapotemiset sikäli kunnossa kun voi olla, kunhan vielä saisin reseptin niihin pillereihin joilla voisi lopettaa syömisen.
torstaina, elokuuta 28, 2008
No sepä se.
Juuh. No kuten ed. tekstissä jo kävi ilmi niin hankalaa oli (on). Eli su ja ma vapaat meni siinä siinä. Kauhee morkkis ja angsti ja ahdistus ja vaan täysin apaattisen jaksamaton olo. Tiistaina töihin ja heti kunnon ahdistus päälle. Aamusen itkeskelin ja sit kun duunikaveri saapu niin pääsen takatiloihin toimisto, yms. hommiin ja tyyliin puolen tunnin välein pidin sellasen viiden minsan pillitystauon. Mitä ajattelin? Mä en jaksa tätä, en pysty tähän, voiko tää olla totta...
Soitin sinne hoitsun päivystykseen ja kun ei muuten saatu aikaa sovittua nopeemmaks kun se ens viikkonen, niin sano laittavansa saikkua seuraavalle päivälle (eli eiliselle) ja että tuun sitten. No näin kävi. Töissä sanoin syyksi jotain vähän muuta, kun sen helpotuksen jälkeen ei enää oikein jaksanu lisää mitään syyllisyystaakkaa. Hoitaja antoi loppuviikon taukoa ja jututti taas. En tiedä oliko siitä jutustelusta mitään hyötyä, mutta toki se jo ihan sellasenaan tuntuu vähän turvallisemmalta. Että joku kuuntelee. Jollekin voi soittaa. Tää reilu vuorokausi saikkua on nyt tuntunut tosi kummalta.
En oo ennen minkään psyykkisten syiden takia pitänyt taukoa mistään tälleen luvallisesti. Tuntuu samalla tosi helpottavalta, mutta toisaalta hirmu syylliseltä. Miten niin voi yhtäkkiä olla jotenkin paha olla? Että se on kuitenkin mun syy. Ja ei silloin ansaitse mitään sairaslomia tai sen sellasia.
Maanantaille on nyt lääkäriaika. Se hirvittää. Mies. Jos se ei ookaan yhtään ymmärtävä? Jos se sanoo että kuvittelen vaan kaiken? Että kyl toi tosta, meet vaan vittu sinne töihis niinku kaikki normaalit ihmiset. Apua. Aika on niiden jonojen takia ilmeisesti vaan 20 min. En tiedä saako se siltä hoitajalta ennakkotiedot musta vai ei. Joudunko selittämään kaiken mitä oon sille hoitajalle kertonut puolessatoista tunnissa lääkärille 20 minuutissa? Enkä edes tiedä mitä sieltä haen. Jotain apua ja helpotusta salaisessa mielessäni. Mutta järki sanoo, ettei sellasta voi noin vaan saada.
A. Halunko mitään lääkitystä?
B. Pystynkö takas töihin?
C. Pystynkö kouluun?
D. Pystynkö jatkamaan sairaslomaa?
Hmm...
A. En ja joo. Mitä vittua pitäs tehä.
B. Tän päivän fiiliksellä - EN EN ja EN. Se ois sitä jaksamattomuuden itkua vaan taas.
C. En tiiä kun en oo vielä kokeillu.
D. Sairastaminen on tosi tylsää. Mutta jos se auttaa niin oon valmis siihenkin.
Nojoo. Sinnittelen tästä nyt siihen ensi viikkoon jotenkin. Vituttaa vaan kun en pysty vastustamaan puudutusaineita. :/ (Eli bentsoja ja viinaa.) Mitä jos ahdistus johtuukin niistä? Vaikka ne kyllä tuntuu helpottavan. Aamupäivä = kurjaa, puolilta päivin = itku, klo 13 = bentso, klo 14 = vähän iisimpää. :(
Soitin sinne hoitsun päivystykseen ja kun ei muuten saatu aikaa sovittua nopeemmaks kun se ens viikkonen, niin sano laittavansa saikkua seuraavalle päivälle (eli eiliselle) ja että tuun sitten. No näin kävi. Töissä sanoin syyksi jotain vähän muuta, kun sen helpotuksen jälkeen ei enää oikein jaksanu lisää mitään syyllisyystaakkaa. Hoitaja antoi loppuviikon taukoa ja jututti taas. En tiedä oliko siitä jutustelusta mitään hyötyä, mutta toki se jo ihan sellasenaan tuntuu vähän turvallisemmalta. Että joku kuuntelee. Jollekin voi soittaa. Tää reilu vuorokausi saikkua on nyt tuntunut tosi kummalta.
En oo ennen minkään psyykkisten syiden takia pitänyt taukoa mistään tälleen luvallisesti. Tuntuu samalla tosi helpottavalta, mutta toisaalta hirmu syylliseltä. Miten niin voi yhtäkkiä olla jotenkin paha olla? Että se on kuitenkin mun syy. Ja ei silloin ansaitse mitään sairaslomia tai sen sellasia.
Maanantaille on nyt lääkäriaika. Se hirvittää. Mies. Jos se ei ookaan yhtään ymmärtävä? Jos se sanoo että kuvittelen vaan kaiken? Että kyl toi tosta, meet vaan vittu sinne töihis niinku kaikki normaalit ihmiset. Apua. Aika on niiden jonojen takia ilmeisesti vaan 20 min. En tiedä saako se siltä hoitajalta ennakkotiedot musta vai ei. Joudunko selittämään kaiken mitä oon sille hoitajalle kertonut puolessatoista tunnissa lääkärille 20 minuutissa? Enkä edes tiedä mitä sieltä haen. Jotain apua ja helpotusta salaisessa mielessäni. Mutta järki sanoo, ettei sellasta voi noin vaan saada.
A. Halunko mitään lääkitystä?
B. Pystynkö takas töihin?
C. Pystynkö kouluun?
D. Pystynkö jatkamaan sairaslomaa?
Hmm...
A. En ja joo. Mitä vittua pitäs tehä.
B. Tän päivän fiiliksellä - EN EN ja EN. Se ois sitä jaksamattomuuden itkua vaan taas.
C. En tiiä kun en oo vielä kokeillu.
D. Sairastaminen on tosi tylsää. Mutta jos se auttaa niin oon valmis siihenkin.
Nojoo. Sinnittelen tästä nyt siihen ensi viikkoon jotenkin. Vituttaa vaan kun en pysty vastustamaan puudutusaineita. :/ (Eli bentsoja ja viinaa.) Mitä jos ahdistus johtuukin niistä? Vaikka ne kyllä tuntuu helpottavan. Aamupäivä = kurjaa, puolilta päivin = itku, klo 13 = bentso, klo 14 = vähän iisimpää. :(
perjantaina, elokuuta 22, 2008
Masennusta?
Itkettää-itkettää-itkettää, surettaa-surettaa-surettaa. Mikään ei kiinnosta. Huominen vielä pitkää rankaa työpäivää vastuuasemassa, mutta sitten sain järkättyä kahden päivän viikonlopun sunnuntaille ja maanantaille. Mies haluaa kuitenkin juhlia ja tänään on nyt siivottu ja leivottu, tosin itse jaksoin osallistua puolittain vain jälkimmäiseen. Alkuiltapäivä meni sängyn pohjalla.
Mutta. Suuri käänne. Hakeuduin hoitoon. Eilen töissä iski kesken päivän hillitön ahdistus-itkutilanne päälle ja pistin omalta osaltani putiikin hetkeksi katkolle pakonomaisen tunteen vallassa ja soitin rohkeasti vollotus jatkuen päivystykseen. Sieltä sanottiin että psykan sairaanhoitaja soittaa ennen puolta päivää. Ja se soitti. Sinnittelin ihan onnistuneesti siihen asti ja puhelimessa sitten taas hanat aukes. Thänk gaad sain ajan tälle päivää ja riensin töistä sinne. Alkuun hetken niagaroin taas lisää, mutta loppu tuosta 45 minsasta sitten juteltiin asioistani. Edellisenä iltana olin bentsohuuruissa kirjoittanut itku kurkussa lapulle ongelmani. Sen lapun sitten iskin tädin kouraan ja sanoin, että näistä pitäis puhua, etten nyt pääse luistamaan. Ja niistä sitten perusasiat kerroin. Listalla oli ahdistus, itkuisuus, masennus, syömisongelmat, raivokohtaukset ja ajoittainen maanisuus (?).
Täti nyt sinällään ei vielä juuri onnistunut auttamaan, tuntuu tällä hetkellä melkein että toisin päin. Sovittiin seuraava aika, joka on reilun viikon päästä. Tuntuu hurjan pitkältä ajalta. Jos tää ahdistustila jatkuu näin voimakkaana ja akuuttina siihen asti niin en tiedä miten kestän. Puhelinaika sillä on onneksi arkipäivisin, että soitan kyllä heti maanantaina, jos paha olo jatkuu koko viikonlopun vaikka on jopa vapaata. Tänään siis tuon keskusteluajan jälkeen kun on olo ollut tosiaan melko surkea. Stressattu, ahdistunut ja vaan todella kurja. Itku kurkussa koko ajan. Pakokauhu huomisesta ja sosialisoitumisesta, vaikka en millään jaksaisi.
Saa nähdä mitä tässä vielä käy. Jonot lääkäreille on vaan kuulemma tosi pitkät, mutta kyllä kai tuo hoitsukin voi jotain saada aikaan. En vaan jaksa nyt osata ajatella tai luottaa että mitä. Väsyttää.
Mutta. Suuri käänne. Hakeuduin hoitoon. Eilen töissä iski kesken päivän hillitön ahdistus-itkutilanne päälle ja pistin omalta osaltani putiikin hetkeksi katkolle pakonomaisen tunteen vallassa ja soitin rohkeasti vollotus jatkuen päivystykseen. Sieltä sanottiin että psykan sairaanhoitaja soittaa ennen puolta päivää. Ja se soitti. Sinnittelin ihan onnistuneesti siihen asti ja puhelimessa sitten taas hanat aukes. Thänk gaad sain ajan tälle päivää ja riensin töistä sinne. Alkuun hetken niagaroin taas lisää, mutta loppu tuosta 45 minsasta sitten juteltiin asioistani. Edellisenä iltana olin bentsohuuruissa kirjoittanut itku kurkussa lapulle ongelmani. Sen lapun sitten iskin tädin kouraan ja sanoin, että näistä pitäis puhua, etten nyt pääse luistamaan. Ja niistä sitten perusasiat kerroin. Listalla oli ahdistus, itkuisuus, masennus, syömisongelmat, raivokohtaukset ja ajoittainen maanisuus (?).
Täti nyt sinällään ei vielä juuri onnistunut auttamaan, tuntuu tällä hetkellä melkein että toisin päin. Sovittiin seuraava aika, joka on reilun viikon päästä. Tuntuu hurjan pitkältä ajalta. Jos tää ahdistustila jatkuu näin voimakkaana ja akuuttina siihen asti niin en tiedä miten kestän. Puhelinaika sillä on onneksi arkipäivisin, että soitan kyllä heti maanantaina, jos paha olo jatkuu koko viikonlopun vaikka on jopa vapaata. Tänään siis tuon keskusteluajan jälkeen kun on olo ollut tosiaan melko surkea. Stressattu, ahdistunut ja vaan todella kurja. Itku kurkussa koko ajan. Pakokauhu huomisesta ja sosialisoitumisesta, vaikka en millään jaksaisi.
Saa nähdä mitä tässä vielä käy. Jonot lääkäreille on vaan kuulemma tosi pitkät, mutta kyllä kai tuo hoitsukin voi jotain saada aikaan. En vaan jaksa nyt osata ajatella tai luottaa että mitä. Väsyttää.
maanantaina, elokuuta 11, 2008
Voi kyrpä.
Paluu töihin, paluu ruotuun. Bentsotolet vähän kenkut taas tuon työn alun takia muka että saisin unirytmin kuntoon. Jaiks. Haluan taas laihtua. Enemmän kun muuta. Paska juttu vaan kun kroppa on kesän jäljiltä tottunu ihan järettömiin ruokamääriin. Pienikin vähentäminen tuntuu "nälkänä". Siis hah, todellista nälkää kehoni ei oo vielä nähnytkään!
lauantaina, heinäkuuta 26, 2008
Oh my lord
Vautsi vau, kaksi tekstiä putkeen peräjälkeisinä päivinä! Ja kumpanakaan ei aloittaessa mitään erityistä kuvaa siitä mitä kirjoittaa. Ei tässä mitään oo tapahtunut. Enkä mä mitään oo ajatellutkaan oikeestaan. Tulinpa vaan tekstailemaan, että saisin heinäkuulle enemmän juttuja kokoon kun mitä kesäkuulle tuli. Onhan tässä sentään osa kuusta lomaa, et vähän nöyrää hei jos käyn täällä valittelemassa kuinka tylsää on ja sit en edes saa mitään turhanpäivästä jorinaa aikaseksi.
Mietin tuossa tota alkukipaletta kirjoittaessani kahta potentiaalista tekstinaihetta. Eka olis ollut mustasukkaisuus ja toinen sitten kuinka hassua ihmisten pariutuminen ulkopuolisena tarkasteltuna on. Nyt tuli jumi kun en osaakaan päättää mistä turhasta siis jorisisin... Konekin käy tässä näppien alla niin kuumana, että vois olla ihan jees pistää näppäintä toisen eteen ja antaa herran mahd pian huilata hetki, ettei tartte ihan putkeen tuulettimen posottaa montaa tuntia tällä helteellä. Kuulemma lyhentää käyttöikää? Ja kun nyt niin viime metrejään elelee muutenkin niin tollanen alkaa merkitä! Jos saisin sillä vaikka ihan pari kuukauttakin lisää armonaikaa (ja gradunkirjotusaikaa - joo kelatkaa)... No laiton tohon alle keskelle nyt paksun kynsiviilan, että ilma ehkä kiertäis vähän tehokkaammin alateitsekin.
Eilen oli ihan jees, vaikka turhan paljon tuli juotua. (Koska EI tulis, voi vittu, kysynpähän vaan?!?! Joku päivä mä alotan vielä sen absolutismin, be aware!) Vähän myöhään olin kanssa, meni nyt unirytmi kunnolla harakoille, mut toisaalta en usko sen haittaavan bentsolopetustani yhtään. Unirytmin saa parissa päivää viikolla kuntoon jos tahtoo. Ja ainakaan ei pitäs tänään alkaa väsyttää aikasin, eli mulla on pitkä ihana vapaa lomailta edessä! Hassua että ajattelen jostain syystä tällä hetkellä noin, vaikka sairaan tylsää on tää muutama hereilläolotunti jo ollut. DVD:ltä katellu vanhoi sarjoi muutaman jakson, syöny eiliseltä jääneen levyn suklaata (tsiisas!) ja miettiny pitäskö ulkoilla "kun on noin nättii". Nyt päätin, etten tee mitään mitä ei huvita. Eli eiköhän tässä vielä ala ulkoiluttaa, mutta se on sit se parin tunnin päästä -juttu. Nyt dataan sisällä, kalpenen ja aurinko saa paistaa sivu suun, hah! (No on mulla rusketusvoide vaikuttaa samalla, jos vaikka illalla tapaan sellasta tavatontakin, kuin muita ihmisiä, iik.)
Mies on rilluttelemassa isolla porukalla vanhojen opiskelututtujen kanssa. Siitä tuli mieleeni tuo mustasukkaisuudesta kirjottaminen. Yleensä kun palan kiukusta jos on jotain mut ulkopuolellesulkevaa. Tänään oikeestaan ihan sama. Oon niin lahna, etten ois tod jaksanu aikasin suunnata minnekään. Ja sitäpaitsi olo on kauttaaltaan aika antisosiaalinen, johtuen mahdollisesti eilisillan palavista väittely-keskusteluista. "Kivaa" oli sillon, mut ei sellasta jatkuvasti jaksa. Välillä on oltava hiljaa.
Villin mustasukkainen olen jos mies lähtee pelkkien naisten tai edes naisvoittoisen populan kanssa ja tiedän sen juopuvan illan, tms. aikana. Edes vähän. Se on se suurimman uhkan paikka. Ukkoni juopuneena muiden naisten keskellä. Eihän se pahalla mitään tekisi, eikä tarkoituksella, ja tokihan se rakastaa, mutta en vaan piittaisi tulla sillä lailla loukatuksi. Ihan periaatteesta. Toki riippuu naisestakin. Toiset naiset on uhka (lue: suurin osa naisista), mutta jotkut ei (en osaa selittää ketkä). Uhkaavaa on ainakin: raha, laihuus, hyvä tukka, kalliit vaatteet, villiys ja vapaus, älykkyys... Sellaiset joita kaikki haluaa, mutta toisilla ehkä on sitten enemmän. Jos nuo löytyy kaikki, niin paketti on kasassa.
Monasti mustasukkaisuusepisodeihin liittyy myös sellanen yleinen hylkäys. Oon luullut että tehdään jotain muuta, missataan jotain muuta, oisin halunnut tehdä nimenomaisesti jotain muuta, mutta toisaalta en sitten tiedä onko nuo "muut lisäponnet" vaan omaa psyykkausta vai ihan todellisesti myös syitä kiukutella.
Nyt kaikki voi sitten kelailla, että ei tää meidän suhde voi voida hyvin, kun en pysty mieheen luottamaan tuon vertaa. Noh... Luotan ja luotan. Yhtä paljon kun itseeni. Jos oisin itse oma mieheni, en varmana haluaisi mua yksin humalassa hotteina pitämieni miesten keskelle. Hei haloo. Ainakaan tässä vaiheessa elämää. Ehkä asia on eri sitten kun on miljoona lasta ja yhteinen laina ja oikeesti paljon pelissä, mutta tällä hetkellä nuoruudessa viunaa menee napaan kun pieneen pesusieneen, ajatukset hämärtyy, ja sitten sitä kaikenlaista voi tapahtua ihan niinkun usein tapahtuukin. Ei sitä ajattele silloin, vaikka selvinpäin ei moista ikinä tahtoisi tapahtuvaksi. Alkoholin tuoma uhkarohkeus on siis ehkä se pahin uhka. Ihan niinkun sinällään on hieman hirvittävää jos miehet lähtee keskenään vetämään överit. Silloin pelkään että jotain käy (menevät uimaan ja joku hukkuu, ajavat autoa ja kolarin, ottavat liikaa ja myrkyttyvät, whatever). Alkoholirohkeus yhdistettynä ihaniin naisiin (etenkin jos tiedän juuri ko naistyypin vetoavan mieheeni jollakin hiukan eri tasolla kun itse vetoan). Vähän vielä sitä "oon ilman tyttöystävää baarissa" -menoa, tanssia, tutustumista ja lähestymistä, niin jessus. Siinä menis hyvä suhde niin hukkaan niin turhaan. Paljon parempi vaihtoehto olis esimerkiksi, että mies viettäisi selvinpäin vuoden autiolla saarella jonkun naaraan kanssa selvinpäin, rakastuisi ja sitten pettäisi. Silloin tietäisin, että se on ainakin jollakin tasolla jotenkin "oikein" ja harkittua, tms. Vitsit tätä tällasta on vaikea selittää.
No pointtina kuitenkin, että juu olen mustasukkainen, ja joo ehkä ihan turhaan, mutta daa minkäs sille mahtaa. Koko ajan vähenee kuitenkin suhteen iän myötä. Kymmenen vuoden kuluttua tuskin enää piittaisin vaikka komerosta löytyis työpäivän päätteeksi kotoa alaston 19-vuotias suomenruotsalainen raidoitetuin hiuksin ja mies ois kääntynyt kokoomuslaiseksi. Tai ehkä periaatteesta esittäisin loukattua, mutta iloitsisin salaa että nyt saan jotain kalliita lahjoja hyvityksenä. Pheh!
Nyt meen tästä roikkumasta. Suihku ehkä. Ja pornoa vois kattella. Mut en kyllä tiiä jaksaisko sitäkään.
Mietin tuossa tota alkukipaletta kirjoittaessani kahta potentiaalista tekstinaihetta. Eka olis ollut mustasukkaisuus ja toinen sitten kuinka hassua ihmisten pariutuminen ulkopuolisena tarkasteltuna on. Nyt tuli jumi kun en osaakaan päättää mistä turhasta siis jorisisin... Konekin käy tässä näppien alla niin kuumana, että vois olla ihan jees pistää näppäintä toisen eteen ja antaa herran mahd pian huilata hetki, ettei tartte ihan putkeen tuulettimen posottaa montaa tuntia tällä helteellä. Kuulemma lyhentää käyttöikää? Ja kun nyt niin viime metrejään elelee muutenkin niin tollanen alkaa merkitä! Jos saisin sillä vaikka ihan pari kuukauttakin lisää armonaikaa (ja gradunkirjotusaikaa - joo kelatkaa)... No laiton tohon alle keskelle nyt paksun kynsiviilan, että ilma ehkä kiertäis vähän tehokkaammin alateitsekin.
Eilen oli ihan jees, vaikka turhan paljon tuli juotua. (Koska EI tulis, voi vittu, kysynpähän vaan?!?! Joku päivä mä alotan vielä sen absolutismin, be aware!) Vähän myöhään olin kanssa, meni nyt unirytmi kunnolla harakoille, mut toisaalta en usko sen haittaavan bentsolopetustani yhtään. Unirytmin saa parissa päivää viikolla kuntoon jos tahtoo. Ja ainakaan ei pitäs tänään alkaa väsyttää aikasin, eli mulla on pitkä ihana vapaa lomailta edessä! Hassua että ajattelen jostain syystä tällä hetkellä noin, vaikka sairaan tylsää on tää muutama hereilläolotunti jo ollut. DVD:ltä katellu vanhoi sarjoi muutaman jakson, syöny eiliseltä jääneen levyn suklaata (tsiisas!) ja miettiny pitäskö ulkoilla "kun on noin nättii". Nyt päätin, etten tee mitään mitä ei huvita. Eli eiköhän tässä vielä ala ulkoiluttaa, mutta se on sit se parin tunnin päästä -juttu. Nyt dataan sisällä, kalpenen ja aurinko saa paistaa sivu suun, hah! (No on mulla rusketusvoide vaikuttaa samalla, jos vaikka illalla tapaan sellasta tavatontakin, kuin muita ihmisiä, iik.)
Mies on rilluttelemassa isolla porukalla vanhojen opiskelututtujen kanssa. Siitä tuli mieleeni tuo mustasukkaisuudesta kirjottaminen. Yleensä kun palan kiukusta jos on jotain mut ulkopuolellesulkevaa. Tänään oikeestaan ihan sama. Oon niin lahna, etten ois tod jaksanu aikasin suunnata minnekään. Ja sitäpaitsi olo on kauttaaltaan aika antisosiaalinen, johtuen mahdollisesti eilisillan palavista väittely-keskusteluista. "Kivaa" oli sillon, mut ei sellasta jatkuvasti jaksa. Välillä on oltava hiljaa.
Villin mustasukkainen olen jos mies lähtee pelkkien naisten tai edes naisvoittoisen populan kanssa ja tiedän sen juopuvan illan, tms. aikana. Edes vähän. Se on se suurimman uhkan paikka. Ukkoni juopuneena muiden naisten keskellä. Eihän se pahalla mitään tekisi, eikä tarkoituksella, ja tokihan se rakastaa, mutta en vaan piittaisi tulla sillä lailla loukatuksi. Ihan periaatteesta. Toki riippuu naisestakin. Toiset naiset on uhka (lue: suurin osa naisista), mutta jotkut ei (en osaa selittää ketkä). Uhkaavaa on ainakin: raha, laihuus, hyvä tukka, kalliit vaatteet, villiys ja vapaus, älykkyys... Sellaiset joita kaikki haluaa, mutta toisilla ehkä on sitten enemmän. Jos nuo löytyy kaikki, niin paketti on kasassa.
Monasti mustasukkaisuusepisodeihin liittyy myös sellanen yleinen hylkäys. Oon luullut että tehdään jotain muuta, missataan jotain muuta, oisin halunnut tehdä nimenomaisesti jotain muuta, mutta toisaalta en sitten tiedä onko nuo "muut lisäponnet" vaan omaa psyykkausta vai ihan todellisesti myös syitä kiukutella.
Nyt kaikki voi sitten kelailla, että ei tää meidän suhde voi voida hyvin, kun en pysty mieheen luottamaan tuon vertaa. Noh... Luotan ja luotan. Yhtä paljon kun itseeni. Jos oisin itse oma mieheni, en varmana haluaisi mua yksin humalassa hotteina pitämieni miesten keskelle. Hei haloo. Ainakaan tässä vaiheessa elämää. Ehkä asia on eri sitten kun on miljoona lasta ja yhteinen laina ja oikeesti paljon pelissä, mutta tällä hetkellä nuoruudessa viunaa menee napaan kun pieneen pesusieneen, ajatukset hämärtyy, ja sitten sitä kaikenlaista voi tapahtua ihan niinkun usein tapahtuukin. Ei sitä ajattele silloin, vaikka selvinpäin ei moista ikinä tahtoisi tapahtuvaksi. Alkoholin tuoma uhkarohkeus on siis ehkä se pahin uhka. Ihan niinkun sinällään on hieman hirvittävää jos miehet lähtee keskenään vetämään överit. Silloin pelkään että jotain käy (menevät uimaan ja joku hukkuu, ajavat autoa ja kolarin, ottavat liikaa ja myrkyttyvät, whatever). Alkoholirohkeus yhdistettynä ihaniin naisiin (etenkin jos tiedän juuri ko naistyypin vetoavan mieheeni jollakin hiukan eri tasolla kun itse vetoan). Vähän vielä sitä "oon ilman tyttöystävää baarissa" -menoa, tanssia, tutustumista ja lähestymistä, niin jessus. Siinä menis hyvä suhde niin hukkaan niin turhaan. Paljon parempi vaihtoehto olis esimerkiksi, että mies viettäisi selvinpäin vuoden autiolla saarella jonkun naaraan kanssa selvinpäin, rakastuisi ja sitten pettäisi. Silloin tietäisin, että se on ainakin jollakin tasolla jotenkin "oikein" ja harkittua, tms. Vitsit tätä tällasta on vaikea selittää.
No pointtina kuitenkin, että juu olen mustasukkainen, ja joo ehkä ihan turhaan, mutta daa minkäs sille mahtaa. Koko ajan vähenee kuitenkin suhteen iän myötä. Kymmenen vuoden kuluttua tuskin enää piittaisin vaikka komerosta löytyis työpäivän päätteeksi kotoa alaston 19-vuotias suomenruotsalainen raidoitetuin hiuksin ja mies ois kääntynyt kokoomuslaiseksi. Tai ehkä periaatteesta esittäisin loukattua, mutta iloitsisin salaa että nyt saan jotain kalliita lahjoja hyvityksenä. Pheh!
Nyt meen tästä roikkumasta. Suihku ehkä. Ja pornoa vois kattella. Mut en kyllä tiiä jaksaisko sitäkään.
perjantaina, heinäkuuta 25, 2008
Beach party
Kesä on, kesä kuluu, kesä menee. Siis saako näin sanoa edes: Mä vihaan tätä lomaa! Oon niin wasted kun "ei oo mitään tekemistä". Siis tokihan tähänkin tottuis, mutta vähän tekee rahast tiukkkaa loppukesän ja ihan fine voisin rehkii nytkin ees vaik joka toinen päivä muutaman tunnin jossain. Tällanen ei mitään koskaan saa mun kaikki energylevelit ihan tilttiin. En jaksa sit samantien yhtään mitään. No okei, sen kallisarvosen rahan kuluttaminen miljoonin eri tavoin onnistus kyllä nonstoppina (för exempel vaatteet, kosmetiikkaa, musa, ulkona syöminen, kalliiden ruokien tekeminen, matkustelu...).
En edes jaksa mennä ulos ja nauttia vittu helteestä ja ottaa aurinkoa. Auringosta tulee syöpä, ulkona on kuuma, eikä oikeestaan sen enempää tekemistä kun kotonakaan. Ellei kuluta rahaa. Ja sitä koitan välttää. Suunnitteilla olis jotain suurta miehen synttärilahjaksi ja en tajua miten ehtisin säästää ikinä tarpeeksi rahaa edes jotain niin tärkeetä varten...
Mutta siitä tulikin mieleeni. Seksipadot on auenneet. Tai aukesivat. Ihan kunnolla siis, että ei mitään painetta enää, vaikka hiljasta on ollut nyt ehkä pari tai kolme (can't remember) päivää. Ja jopa ihan siis iloisesti ja nautinnollisesti, eikä silleen vääntäen että kun nyt on parisuhde ja siihen kuuluu seksi niin nyt sit pitäis. Vaan se vaan tapahtu. :) Pienen helpotuksen toi ehkä tuo e-pilssujen uudelleenalottaminen. Yritän nyt sitäkin vaan perkele kestää kun nainen. Ei ne voi mua tai tulevia lapsiani tappaa ja niillä saa tukan kasvamaan ja ihon pysymään kauniina. Mitäpä sitä nainen ei tekisi ulkonäkönsä ja miehensä eteen. Uhraisi vaikka mielenterveytensä!
Tulevia kesärientoja varten siirtelen samalla tässä menkkojani syömällä osan kakkospilleriliuskaa heti ekan jälkeen putkeen. Se toki vaikeuttaa vielä sopeutumista. Tuntuu kun päällä olis jatkuva pms. Ihan hurjaa. Ipodi (vittavittavitta - apple on hanurista ja paholaisen keksintö saatana) tilttaili tänään, tyhjensi itsensä itsestään ja koska vihaan kaiken maailman ohjelmistopäivityksiä ja skippaan ne niin pitkään kuin mahdollista olen nyt pulassa kun itunes on joku versio joka ei tue päivitettyä ipodia ja parhaassa tapauksessa joudun vielä toiseen kertaan päivittämään kaikki koneeni wma-musat joksikin helvetin apple-fuxor-korvikkeeksi ja siihen menee pari päivää. No joo, tekniikka sikseen. Lopputuloksena itkupotkuraivarit yksin kotona kello 13 kun yritin päästä vaan lenkkeilemään. Voi jumalation. Piti pistää ipodi aamutohvelin sisään että sen saattoi heittää pari kertaa seinään ilman taloudellisia menetyksiä. Oikeesti. Eilisen olin ilman nappeja, mutta tän pään rauhottamiseen nykäsin kyllä nyt suosiolla yhden neljäsosan (siis huom. sen ei pitäis mun viime aikojen toleilla ees tuntua hipasuna) bentsotiatsepiinien aatelia. Joten. Mut olen siis irtautumassa. Vaikka mielipahaa aiheuttaakin niin pillerit, tekniikka kuin tää "vierottautuminen"kin. Vihasin hetken maailmaa ja erityisesti applea. Älkää ostako sitä.
Solia naamaan lenkin sijaan ja kaloreita samalla siis kitaan. Tietokone on oppinu viime aikoina toimimaan paremmin. Helpotus kun näitä rahajuttuja miettii. Suunnitelmissa tuoksushoppaus (tarve vaatii, ja huomasin cityshopparin antavan stocka beautysta 15% alea tuoksusta sopivasti) ja ehkä pientä grillingiä illemmalla. Ukkoa oottelen duunista 13 tonnia itseruskettavaa vaahtoa iholla. :) Välttelen siis edelleen syöpää, pelkään semisti noita luomiani ja inhoan sitä auringon polttotunnetta iholla. Mitäs muuta täshä... Paino on rehellisesti sen 60 tai yli tällä hetkellä. Mut se nyt ei hirmuna stressaa kunhan ei tuosta enää nouse. Kilot saa pois. Enempi tuo liikkumattomuus. Kun ei tossa helteessä jaksa, ja lenkkimusa tilttaa, ja voi vittu.
En edes jaksa mennä ulos ja nauttia vittu helteestä ja ottaa aurinkoa. Auringosta tulee syöpä, ulkona on kuuma, eikä oikeestaan sen enempää tekemistä kun kotonakaan. Ellei kuluta rahaa. Ja sitä koitan välttää. Suunnitteilla olis jotain suurta miehen synttärilahjaksi ja en tajua miten ehtisin säästää ikinä tarpeeksi rahaa edes jotain niin tärkeetä varten...
Mutta siitä tulikin mieleeni. Seksipadot on auenneet. Tai aukesivat. Ihan kunnolla siis, että ei mitään painetta enää, vaikka hiljasta on ollut nyt ehkä pari tai kolme (can't remember) päivää. Ja jopa ihan siis iloisesti ja nautinnollisesti, eikä silleen vääntäen että kun nyt on parisuhde ja siihen kuuluu seksi niin nyt sit pitäis. Vaan se vaan tapahtu. :) Pienen helpotuksen toi ehkä tuo e-pilssujen uudelleenalottaminen. Yritän nyt sitäkin vaan perkele kestää kun nainen. Ei ne voi mua tai tulevia lapsiani tappaa ja niillä saa tukan kasvamaan ja ihon pysymään kauniina. Mitäpä sitä nainen ei tekisi ulkonäkönsä ja miehensä eteen. Uhraisi vaikka mielenterveytensä!
Tulevia kesärientoja varten siirtelen samalla tässä menkkojani syömällä osan kakkospilleriliuskaa heti ekan jälkeen putkeen. Se toki vaikeuttaa vielä sopeutumista. Tuntuu kun päällä olis jatkuva pms. Ihan hurjaa. Ipodi (vittavittavitta - apple on hanurista ja paholaisen keksintö saatana) tilttaili tänään, tyhjensi itsensä itsestään ja koska vihaan kaiken maailman ohjelmistopäivityksiä ja skippaan ne niin pitkään kuin mahdollista olen nyt pulassa kun itunes on joku versio joka ei tue päivitettyä ipodia ja parhaassa tapauksessa joudun vielä toiseen kertaan päivittämään kaikki koneeni wma-musat joksikin helvetin apple-fuxor-korvikkeeksi ja siihen menee pari päivää. No joo, tekniikka sikseen. Lopputuloksena itkupotkuraivarit yksin kotona kello 13 kun yritin päästä vaan lenkkeilemään. Voi jumalation. Piti pistää ipodi aamutohvelin sisään että sen saattoi heittää pari kertaa seinään ilman taloudellisia menetyksiä. Oikeesti. Eilisen olin ilman nappeja, mutta tän pään rauhottamiseen nykäsin kyllä nyt suosiolla yhden neljäsosan (siis huom. sen ei pitäis mun viime aikojen toleilla ees tuntua hipasuna) bentsotiatsepiinien aatelia. Joten. Mut olen siis irtautumassa. Vaikka mielipahaa aiheuttaakin niin pillerit, tekniikka kuin tää "vierottautuminen"kin. Vihasin hetken maailmaa ja erityisesti applea. Älkää ostako sitä.
Solia naamaan lenkin sijaan ja kaloreita samalla siis kitaan. Tietokone on oppinu viime aikoina toimimaan paremmin. Helpotus kun näitä rahajuttuja miettii. Suunnitelmissa tuoksushoppaus (tarve vaatii, ja huomasin cityshopparin antavan stocka beautysta 15% alea tuoksusta sopivasti) ja ehkä pientä grillingiä illemmalla. Ukkoa oottelen duunista 13 tonnia itseruskettavaa vaahtoa iholla. :) Välttelen siis edelleen syöpää, pelkään semisti noita luomiani ja inhoan sitä auringon polttotunnetta iholla. Mitäs muuta täshä... Paino on rehellisesti sen 60 tai yli tällä hetkellä. Mut se nyt ei hirmuna stressaa kunhan ei tuosta enää nouse. Kilot saa pois. Enempi tuo liikkumattomuus. Kun ei tossa helteessä jaksa, ja lenkkimusa tilttaa, ja voi vittu.
maanantaina, heinäkuuta 21, 2008
Ola!
Loma saapui. Ja stressi jotenkin jatkuu. En osaa lomauttaa itteäni, vaikka mitään virallista menoa ei oliskaan. Stressaan sitten vapaa-ajan tekemättömistä asioista, liikunnasta ja hajoavasta tietokoneesta. (Siinä yksi syy harvoille teksteille... Näppis toimii satunnaisen hajottavasti, arg.)
Teen kovasti samalla tässä lähtöä lenkille, vaikka ulkona on sen näköstä, että hetken päästä ropsii. Pakko mennä, satoi tai paistoi. Paino ja kunto käskee. En edes halua ensimmäistä tässä mainita, muutoin kuin että tavaraa on tullut! Lähinnä tietysti tohon keskivartalon tienoille, vaikka kyllä sen muutenkin huomaa. Oon muka ollut olevinani stressaamatta ja koittanut huiputtaa itseni sellaseen "syön kun on nälkä" -terveyselämään ja sitä kautta jotenkin luonnollisesti laihtumaan. Buahhahhahhaa! Sitä päivää yhä vaan ja edelleen odotan, että moinen utopia toimisi kohdallani edes siten, ettei kiloja koko ajan karttuisi lisää ja lisää. (Puhumattakaan siis siitä laihtumisesta.)
Hyvää kesää, ehkä tää tästä. (Miten jotenkin tuttuakin tutumpi tuo ajatus?)
P.S. Toleranssi bentsoihin on tällä hetkellä jotain aika kauhistuttavaa. Ennen lomaa oon siis nappinut niitä jotakuinkin päivittäin. Pakko katkottaa nyt lomalla kun saa nukkua millon vaan... Sekin suuri ahdistus edessä. Vaikka taitaa mun "riippuvuus" olla ihan puhtoisesti henkistä sorttia. Mutta niinno... Ahdistusta se on se henkinenkin ahdistus...
Teen kovasti samalla tässä lähtöä lenkille, vaikka ulkona on sen näköstä, että hetken päästä ropsii. Pakko mennä, satoi tai paistoi. Paino ja kunto käskee. En edes halua ensimmäistä tässä mainita, muutoin kuin että tavaraa on tullut! Lähinnä tietysti tohon keskivartalon tienoille, vaikka kyllä sen muutenkin huomaa. Oon muka ollut olevinani stressaamatta ja koittanut huiputtaa itseni sellaseen "syön kun on nälkä" -terveyselämään ja sitä kautta jotenkin luonnollisesti laihtumaan. Buahhahhahhaa! Sitä päivää yhä vaan ja edelleen odotan, että moinen utopia toimisi kohdallani edes siten, ettei kiloja koko ajan karttuisi lisää ja lisää. (Puhumattakaan siis siitä laihtumisesta.)
Hyvää kesää, ehkä tää tästä. (Miten jotenkin tuttuakin tutumpi tuo ajatus?)
P.S. Toleranssi bentsoihin on tällä hetkellä jotain aika kauhistuttavaa. Ennen lomaa oon siis nappinut niitä jotakuinkin päivittäin. Pakko katkottaa nyt lomalla kun saa nukkua millon vaan... Sekin suuri ahdistus edessä. Vaikka taitaa mun "riippuvuus" olla ihan puhtoisesti henkistä sorttia. Mutta niinno... Ahdistusta se on se henkinenkin ahdistus...
perjantaina, heinäkuuta 04, 2008
Väliaikatiedote!
Töitä ja bentsoo, töitä ja bentsoo. Pyörin just jonku kolme tuntii anailumielessä netissä, kun en saanu aikaseksi tätä blogitusta. Hmph.
maanantaina, kesäkuuta 30, 2008
Elämä haloo!
Työtä, koulua, liikunnan yrittämistä, syömistaistelua, paska (?) parisuhde, ei kavereita, ongelmallinen perhe... Tässäkö tää nyt on? Leffavuokraamon kautta kotiin joka ilta ja nollausta läppärin ääressä. Tuulinen ja sateinen sää, jos aurinko paistaa, niin sillon on toki töitä tai muuta, ettei siitä pääse vahingossakaan mitään irrottelemaan. Muka villiä dokausta silloin tällöin, mutta jos ois oikeesti kivaa, vois olla ilman viinaakin. Eli onko se siis ees kivaa? Parit bentsot niin usein kun tohtii ottaa, mutta niidenkin tuoma onni hyytyy hyvin nopeasti. Elänköhän jotain murrosvaihetta vai oonko vaan tajunnut että kaikki on oikeastaan paskaa? Olisin edes laiha ja hyväkuntoinen, niin edes yksi asia elämässäni olisi onnistunutta. Päivät vaan kuluu ja mitään ei tapahdu enkä onnistu missään. Vittu.
perjantaina, kesäkuuta 27, 2008
Jonyton!
Toissapäivä jees, eilinen kaikkee muuta. Alan pikkuhiljaa taas kallistua sille kannalle, että niin se menee... Mitä enemmän onnistuu jossain välissä, sitä enemmän menee pieleen seuraavassa. Kilot tulee aina takasin, ja yleensä korkojen kanssa. Nälkä iskee sitä hillittömämmin mitä pidempään sitä on onnistunut kahlitsemaan. Syöminen on sitä ruhtinaallisempaa, mitä vähemmällä on pärjännyt. Tuskaa. Nyt sit sitä TAHDONVOIMAA. (Tahdon voittaa!)
torstaina, kesäkuuta 26, 2008
Terppoi lomalaiselta.
No ei nyt enää. Loma oli ja meni. Puolet vielä edessä, mutta sitä en nyt ajattele, vaan mielessä siintää ahkerointia työn, koulun ja kunnon suhteen kaikin päin. Vaakalukematkin on taas tarkastelun alla, ja eilenissä alkoi tiukka linja niiden taltuttamiseksi. Feeling hopeful.
Kroppa rapistui pahasti loman levossa, mutta kyllä se tästä, kyllä se tästä. Eka päivä on vaikein (?) ja se on taas kerran ohi. Yritän inspiraatiolla vaan lukea blogeja ja mitä vaan, että saisin töissäkin itseni pysymään kaidalla polulla. Jopa viinalakko siintää mielessä, koska uskoisin suuren osan kiloista karttuneen juuri alkoholin muodossa. En kuitenkaan ruuan kanssa mitenkään ihan uskomattoman tolkuttomasti lätrännyt, joten tää turpoaminen on varmaan ruuan ja viinan yhteisvaikutusta. Plus vähän ehkä menkkoja.
Eli plääni on tää:
- Puntariin kerran viikko, eli keskiviikkoaamuisin, kuten yleensäkin.
- Nettokalorit noin 1000 hujakoilla, eli että saisin sen 1000 kalorin vajeen aikaan päivässä. Ainakin ekat pari viikkoa näin, sit voi ehkä nostaa 1500:een.
- Mahd paljon liikuntaa, syynä a) kunto ja ulkonäkö, b) voi sit syödä bruttona enemmän kaloreita, kun on millä miinustella.
- Ei viinaa. Tippaakaan. Toistaseksi.
Tuon kummemmin en nyt aatellu rajotella. Töitä on vitusti, eli kauheen tarkkaan en ehkä ees ehdi ravinnon laatuakaan syynäilemään. Mut ainahan se ois plussaa jos saisin noi pakolliset rehut ja proteiinit mälläiltyä tohon kalorimäärään. Ja rasva toki hyvää malliaan. Oon nyt kesän ajan litkiny soijamaitoa taviksen sijasta, mut en oikein osaa päättää onko ollu hyvä päätös. Enemmän siinä on kaloreita kun rasvattomassa tai profeelissa (profeel 20, rasvaton tavis 33, soija 35), mut toisaalta siitä saa pakosti ihan vähän samalla niitä ah, hyviä rasvoja ja kaikkee femiterveellisyyksiä muutenkin. Mut en sit tiiä, tyyristähän se on, ja ei oikein sekotu kahviin silleen kivasti tasasesti. Ehkä jätän sen pois, tms.
Saa nyt nähdä paljonko jaksan edistyksestäni taruilla, kun työn orjana paiskon niin hullusti. Toisaalta aion myös saada mahd nopsaan unirytmin kuntoon, pois lomaurilta. Tänään heräsin siksi jo klo 6! Uhkeaa... Nyt saleilee ja loppupäivä sujuukin ansaitessa. :)
Kroppa rapistui pahasti loman levossa, mutta kyllä se tästä, kyllä se tästä. Eka päivä on vaikein (?) ja se on taas kerran ohi. Yritän inspiraatiolla vaan lukea blogeja ja mitä vaan, että saisin töissäkin itseni pysymään kaidalla polulla. Jopa viinalakko siintää mielessä, koska uskoisin suuren osan kiloista karttuneen juuri alkoholin muodossa. En kuitenkaan ruuan kanssa mitenkään ihan uskomattoman tolkuttomasti lätrännyt, joten tää turpoaminen on varmaan ruuan ja viinan yhteisvaikutusta. Plus vähän ehkä menkkoja.
Eli plääni on tää:
- Puntariin kerran viikko, eli keskiviikkoaamuisin, kuten yleensäkin.
- Nettokalorit noin 1000 hujakoilla, eli että saisin sen 1000 kalorin vajeen aikaan päivässä. Ainakin ekat pari viikkoa näin, sit voi ehkä nostaa 1500:een.
- Mahd paljon liikuntaa, syynä a) kunto ja ulkonäkö, b) voi sit syödä bruttona enemmän kaloreita, kun on millä miinustella.
- Ei viinaa. Tippaakaan. Toistaseksi.
Tuon kummemmin en nyt aatellu rajotella. Töitä on vitusti, eli kauheen tarkkaan en ehkä ees ehdi ravinnon laatuakaan syynäilemään. Mut ainahan se ois plussaa jos saisin noi pakolliset rehut ja proteiinit mälläiltyä tohon kalorimäärään. Ja rasva toki hyvää malliaan. Oon nyt kesän ajan litkiny soijamaitoa taviksen sijasta, mut en oikein osaa päättää onko ollu hyvä päätös. Enemmän siinä on kaloreita kun rasvattomassa tai profeelissa (profeel 20, rasvaton tavis 33, soija 35), mut toisaalta siitä saa pakosti ihan vähän samalla niitä ah, hyviä rasvoja ja kaikkee femiterveellisyyksiä muutenkin. Mut en sit tiiä, tyyristähän se on, ja ei oikein sekotu kahviin silleen kivasti tasasesti. Ehkä jätän sen pois, tms.
Saa nyt nähdä paljonko jaksan edistyksestäni taruilla, kun työn orjana paiskon niin hullusti. Toisaalta aion myös saada mahd nopsaan unirytmin kuntoon, pois lomaurilta. Tänään heräsin siksi jo klo 6! Uhkeaa... Nyt saleilee ja loppupäivä sujuukin ansaitessa. :)
keskiviikkona, kesäkuuta 11, 2008
Tyhjää.
En tiedä paljonko painan. Ostin tarkemman keittiövaa'an kuin entiseni, eli ainakin tiedän paljonko syön. Lihonut olen. Sen tiedän vaatteista. Muuta en tiedäkään.
Viikon ajan olen luovinut mitäänsanomattomassa tyhjiövellissä. Kaikkein rankimillaan tyhjiö täyttää pitkän työpäivän päätteeksi, muttei sitä ole päässyt pakoon vapaapäivinäkään. En tiedä. En jaksa. En osaa. En pysty. Ja vielä kerran en tiedä. Olen odottanut jotain suurta selkenemistä kaikin tavoin, mutta alan uskoa ettei sellaista ole tulossakaan, vaan ennemmin toivun tästä pikkuhiljaa. Tulee hetkiä, että olenkin taas ihan pinnalla, ja ehkäpä nuo hetken vain vaivihkaa sitten lisääntyvät, kunnes täyttävät taas kaiken ajan, ja tyhjiö on menneisyyttä.
Tällä hetkellä nuo ei-tyhjiö -hetket koostuvat lähinnä vitutuksesta, viinanhimosta, bentsonhimosta, humalasta tai bentsohuurusta. Ja minunko piti lopettaa? Kovasti yritän. Aivan todella kovasti.
Talvi ahdistaa. Tai ei akuutisti nyt, mutta kuitenkin. En jaksa tätä samaa paskaa. Halusin vaihtelua. Tosin myönnän, ettei se mitä yritin ehkä ollut paras vaihtoehto ajatellen Minua. Syömistäni ja muuta. Katkaisu se olisi voinut olla, mutta tuskin mikään lopullinen ratkaisu. Yritän asennoitua ensi talveen eräänlaisena kasvuna. Koitan aikuistua. Ehkä parantua. Elää ihanasti ja vähän niinkun haluan. Mietin mitä haluan, ja toivon että taivaalta sataa valmiita vastauksia näihin kysymyksiini jotka kaikkia nuoria vaivaavat (right?). Haluaisin ainakin vähän taas pitkästä aikaa matkustaa. Ja kokea jotain uutta. Ehkä rakastua. Toivottavasti tosin omaan mieheeni uudestaan ennemmin kuin johonkuhun uuteen. Löytää itsestäni jotain uutta, ja muuta surullisen kuuluisan raastavan kehittävää. Daa. Yritän tässä vaan pönkittää itsetuntoani, ettei peli opiskelujen osalta ole vielä tähän menetetty. Elämä edessä. (Ei 22 oo vielä vanha, eihän.)
No mutta. Piristyin vähän. Paino-asiaa. Eli käyn vaa'alla kyllä melkein joka päivä ja keittiövaa'an seurauksena ruokapäiviskin on päässyt ihan uusiin tarkkuussfääreihin. Mutta en vaan silti pysty. Painoa on tullut sitten tuon ihanaisen kevätlukeman, mutta ei mitenkään järkysti. Nyt vielä pystyisi stoppaamaan. Mutta kun se on muka niin vaikeaa. Olla syömättä. Miksi oi miksi siihen välillä pystyy ja välillä ei. Kaksi päivää nyt mennyt ok (muttei hyvin) ja oon silti aika toivottomalla fiiliksellä. Viinanhimo on yksi paha puoli. Se saa sitten aina syömäänkin. Aarg. Ja tää kesä.
Ensi viikolla on juhannuskin. Siinä on hyvää ja huonoa. Aattelin että lähtisin maalle. Sinne jos ottaa rajoitetusti ruokaa mukaan, niin ei VOI mässätä. Mutta... Kukas nyt jussina pastoaa tai on ainakaan viinatta? Eli se ei ihan anorektisissa kalorimäärissä voi mennä kuitenkaan. Pitää yrittää liikkua hulluna. Aamen.
Anteeksi. Koitan keksiä joskus jonkun oikean aiheen.
Viikon ajan olen luovinut mitäänsanomattomassa tyhjiövellissä. Kaikkein rankimillaan tyhjiö täyttää pitkän työpäivän päätteeksi, muttei sitä ole päässyt pakoon vapaapäivinäkään. En tiedä. En jaksa. En osaa. En pysty. Ja vielä kerran en tiedä. Olen odottanut jotain suurta selkenemistä kaikin tavoin, mutta alan uskoa ettei sellaista ole tulossakaan, vaan ennemmin toivun tästä pikkuhiljaa. Tulee hetkiä, että olenkin taas ihan pinnalla, ja ehkäpä nuo hetken vain vaivihkaa sitten lisääntyvät, kunnes täyttävät taas kaiken ajan, ja tyhjiö on menneisyyttä.
Tällä hetkellä nuo ei-tyhjiö -hetket koostuvat lähinnä vitutuksesta, viinanhimosta, bentsonhimosta, humalasta tai bentsohuurusta. Ja minunko piti lopettaa? Kovasti yritän. Aivan todella kovasti.
Talvi ahdistaa. Tai ei akuutisti nyt, mutta kuitenkin. En jaksa tätä samaa paskaa. Halusin vaihtelua. Tosin myönnän, ettei se mitä yritin ehkä ollut paras vaihtoehto ajatellen Minua. Syömistäni ja muuta. Katkaisu se olisi voinut olla, mutta tuskin mikään lopullinen ratkaisu. Yritän asennoitua ensi talveen eräänlaisena kasvuna. Koitan aikuistua. Ehkä parantua. Elää ihanasti ja vähän niinkun haluan. Mietin mitä haluan, ja toivon että taivaalta sataa valmiita vastauksia näihin kysymyksiini jotka kaikkia nuoria vaivaavat (right?). Haluaisin ainakin vähän taas pitkästä aikaa matkustaa. Ja kokea jotain uutta. Ehkä rakastua. Toivottavasti tosin omaan mieheeni uudestaan ennemmin kuin johonkuhun uuteen. Löytää itsestäni jotain uutta, ja muuta surullisen kuuluisan raastavan kehittävää. Daa. Yritän tässä vaan pönkittää itsetuntoani, ettei peli opiskelujen osalta ole vielä tähän menetetty. Elämä edessä. (Ei 22 oo vielä vanha, eihän.)
No mutta. Piristyin vähän. Paino-asiaa. Eli käyn vaa'alla kyllä melkein joka päivä ja keittiövaa'an seurauksena ruokapäiviskin on päässyt ihan uusiin tarkkuussfääreihin. Mutta en vaan silti pysty. Painoa on tullut sitten tuon ihanaisen kevätlukeman, mutta ei mitenkään järkysti. Nyt vielä pystyisi stoppaamaan. Mutta kun se on muka niin vaikeaa. Olla syömättä. Miksi oi miksi siihen välillä pystyy ja välillä ei. Kaksi päivää nyt mennyt ok (muttei hyvin) ja oon silti aika toivottomalla fiiliksellä. Viinanhimo on yksi paha puoli. Se saa sitten aina syömäänkin. Aarg. Ja tää kesä.
Ensi viikolla on juhannuskin. Siinä on hyvää ja huonoa. Aattelin että lähtisin maalle. Sinne jos ottaa rajoitetusti ruokaa mukaan, niin ei VOI mässätä. Mutta... Kukas nyt jussina pastoaa tai on ainakaan viinatta? Eli se ei ihan anorektisissa kalorimäärissä voi mennä kuitenkaan. Pitää yrittää liikkua hulluna. Aamen.
Anteeksi. Koitan keksiä joskus jonkun oikean aiheen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
