Nyt ne ylikilot kuriin!

Dieettiä takana kolme päivää. Ekat kaksi sujui loistavasti, alle 1000 kilokalorin päivätahtia. Kolmantena sitten repsahdin eli päivän saldoksi jäi Nutrilett pirtelö 200 kcal, Carrolssin clubburgerateria, eli mitähän siitä tulis... Ja sitten vielä illalla kohtalaisesti alkoholia ja muutama leipä. Mutta sovitaanpa että tuo oli mässäilypäivä ja että tänään taas uusin voimin kohti tavoitteita.

Nykytilanne on siis se että ylipainoa on noin 8,5 kiloa ja tavoitteena saada ne pois syyskuun alkuun mennessä tai vähintäänkin syyskuun aikana. Noita ryyppäjäisiä kun ilmeisemmin on tiedossa tässä ja elokuussa on vielä lomakin. Tosin olen todennut vapaapäivinä laihdutuksen paljon helpommaksi kuin mitä töissä. Suurin motivaattorini tässä nyt on miehet, tai lähinnä ehkä yksi tietty mies. On alkanut suhtautua mukavan lämpimästi ja kiinnostusta ehkä riittäisi munkin puolelta. MUTTA EI TÄLLAISENA VALAANA.

Noniin, nyt suuntaan kauppaan ostamaan kaikkea ehdotonta laihdutusruokaa! Onneks on kesä, pysyy fiiliksetkin niin korkeella! (Läskeistä huolimatta.)

Summer wine!

Joopajoo. Eilen puhuin kaverin kanssa miten uskomatonta on, että on kesä. Vastahan nauroin kesäkuulle sovitun lääkäritapaamisen olevan vielä ikuisuuden päässä. Pääsykokeeseenkin piti olla lukuaikaa vielä vaikka kuinka ruhtinaallisesti. Puhumattakaan siitä että joku juhannus kolkuttelee jo ovella. Ounnou. Olen siis jo niin vanha että aika kuluu liian nopeasti. Ih, hyvin muistan ne ajat penskana kun ainoa vaihtoehto oli möyriä lattialla vanhempien edessä mölisten "eioomitääntekemistäeioomitääntekemistä...". Minne se fiilis on kadonnut? (Vaikka jos totta puhutaan, on tässä pääsykokeen jälkeisinä päivinä välillä tuntunut melkein samalta. Netti ei kiinnosta kun siellä on kökkinyt jo tunteja, ei ole hyviä kirjoja lukematta, kirjastoon on liian pitkä matka tai se on kiinni, sama juttu leffojen kanssa ja telkkariakin on tullut tuijotettua pieni ikuisuus. Ainoat vaihtoehdot on käytännössä syöminen, juominen, tupakoiminen ja kavereiden kanssa hengailu. Mutta nekin yleensä vaativat jotain: valmisteluja. Plääh.)

Ainiin ja miten niin se nutrausdieetti? No, meni pyöreät viikonpäivät ennenkuin sain aikaiseksi marssia ostoksille ja ostaa itse dieettitarpeet. Nyt on jääkaapissa koskemattomat kuusi Nutrilett ja Naturdiet tetraa. Syönyt tämän viikon aikana olen siis aika vaihdellen. Hyviä ja huonoja päiviä. Mutta jostain juhannuskunnosta en tosiaan enää haaveile. Jos edes syys-.

Mikähän siinä muuten on, että aina kun nykyään nukun päiväunia näen jostain syystä seksiunia? Ei se nyt mitenkään haittaa, mutta miksi se tapahtuu päivällä. Yöuniin nämä näkymät eivät jostain syystä ole eksyneet.

Nojoo, nyt lopetan ja yritän mönkiä kauppaan tuohon sadan metrin päähän. Täytyyhän sitä olla tekemistä (syömistä) sitten kun tulee tylsää (on istunut koneella 12 tuntia). Jospa sitä huomenna vaikka repäisisi ja kävisi lenkillä. Kävellen sentään, on vähän juoksukunto kadoksissa, todettu on.

Huomenna

Jes. Huomenna alkaa sitten kunnon nutraus. Ei tosin millään paketeilla vaan päätin kokeilla valmisjuomilla ja patukoilla jos tulee tarve pureskella. Paino tällä hetkellä varmaan jotain 84-83. Tavoitteena siis vähintään 60 sitten joskus. Liikunnan otan mukaan heti kun pääsen normaalipainon rajoihin.

Kilpikonnat jäävät sulle sinunhan ne on.

No tänne saavun taas kirjoittelemaan uuden ahkeruudenpuuskan siivittämänä, vaikka ei juuri mitään tähdellistä asiaa olekaan. :)
Matkoilla olin tässä välissä pari päivää ja tänään oli sitten tulevien opiskelujen kannalta melko tärkeä päivä.
Ruokapuoli heittää ihan häränpyllyä, miten se vyön kiristäminen näin pitkän tauon jälkeen voikin olla niin suuren työn takana? Jostain tarvitsisin nyt oikein kunnon buusti-inspiraation. Pitäiskö kokeilla sitä punasta rannekorua taas vaihteeksi? Nutraus tuntuu vähän turhalta, maksaa paljon ja jos inspistä on niin se on entistä turhempaa. Ja se tuskin mitään suurempaa inspiraatiota saisi käynnistymäänkään.
No tästäpä tuli nyt vaan tylsä pikapostaus, koska ei oikeastaan sen suurempaa asiaa ole. :/

Spice up your life.

Noniin. Koska ei hienoja aiheita vielä ole kommenttikasoittain jaettu, päätinkin tähän väliin koota kaikki lääkkeet mitä olen syönyt. Tosin sitä ennen tarina tältä päivältä. Jäin nimittäin näpistyksestä kiinni. Olin kierrellyt eri putiikkeja ees taas ja hihaan tarttunut kaikkea pientä mukavaa. Viimeisessä paikassa vartijat ottivat kiinni ja pääsin jopa poliisiasialle. Hieman tuli päiväsakkoa ei sen kummempaa. Ei kaduta, eniten vituttaa tuo sakko, kun muutenkin on rahat tiukilla. Tosin se lohduttaa hieman, että olen aiva takuuvarmasti elämäni aikana pöllinyt paaaaljon suuremman kuin tuon sakkohomman edestä. Kaiken huippu vielä oli, että päästyäni kyttikseltä kiersin samantien uudestään pöllimiskauppani ja vein uudet tavarat poliisien takavarikoimien tilalle. Että silleen.

Reseptittömiä lääkkeitä käytän lähinnä särkylääkkeinä. Mukaan mahtuu kuitenkin myös pahoinvointilääkkeet jos on matkoja tiedossa. Laihdutusaikana Levolac kuuluu myös teen sekaan.

Samantekeviä lääkkeitä, mutta reseptillä olen sitten syönyt muunmuassa allergiaan (tabletti, silmätipat, nenäsumute) ja astmaan (avaava Ventoline ja hoitava kortisonisumute, nimeä en muista). Sekalaisiin sitkeisiin flunssiin on tullut lyhyitä antibioottikuureja. Pidemmän kuurin akneen Apocyclinillä eli tetrasykliinillä olen ottanut kahteen kertaan. Myös särkylääkkeitä olen syönyt menkkakipuihin respalla, eli Clotamia. E-pillereitä olen käyttänyt neljää eri merkkiä, eli aikajärjestyksessä Mercilonia, Minuletia, Cilestia ja Diane novaa.

Masennuslääkkeistä ihan alkuu Cipramilia, myöhennun muiden lääkkeiden ohella Cipralexia. Psyykelääkitys tuon ssri:n jälkeen alkoi ketiapiinilla (Seroquel, Ketipinor) ja vaihtui myöhemmin Risperdaliin ja valproaatti Deprakineen. Niiden jälkeen vaihdettiin Litiumiin ja siitä Leponexiin, josta taas ketiapiiniin. Bentsoista omalla respalla olen syönyt Oxaminia ja Tenoxia. Muuta kautta tuttuja mömmöjä taas ovat ainakin Stesolid, Anafranil, Opamox, Zopinox ja Tramal.

Toivottavasti ei jäänyt puuttumaan mitään! :)

And meanwhile you know I never cry.

Uskoin pitkään, että tästä on tulossa jäähyväispostaus. Sitten luin kaikki vanhemmat tekstit ja totesin niissä sittenkin olevan jotakin yhtenäistä järkeä. Olen alkanu pitää tai ajatuksissa on alkaa pitää varsinaista omaa blogia vailla aivan salaisimpia ja syvempiä paljastuksia ja ihan siis epäanonyyminä. Mutta siitä varmaan lisää vielä myöhemmin.

Nyt pikaiset päivitykset olennaisimpien osa-alueiden kohdalta...

Kuten jo toukokuun pikapostauksessa mainitsin olin taas lääkevaihdoksessa sairaalassa, ja nyt elän jälleen tutun ketiapiinin voimin. Ja lääkityksen osalta ihan hyvin menee, tosin e-pillereiden lopetusta olen taas alkanut harkita. Suhtautuminen sairaalahoitoon on muuttunut huomattavasti. Nykyään se on turvallinen pakopaikka, eli jos sellaista vielä joskus tulen kaipaamaan, niin en ainakaan sairaalapelolla pilaa tulevaisuuttani. Nykyinen hoito on kunnallisen puolen avohoitoa, eli pääsääntöisesti tapaan Hoitajaa säännöllisesti ja välillä yhteisissä hoitokokouksissa myös Lääkäriä. Melatoniin on ketiapiinin tukena nukkumiseen. Bentsoja vedän erittäin harvoin, mutta tolet on nousseet ihan hurjiksi.

Tuolla menneisyydessä mukana pyörinyt "Uusi mies" on nyt lopullisesti pois kuvioista. Tapasin häntä vielä muutaman kerran ja mukavaa oli, mutta lopetuksen aiheutti lopulta hänen muuttonsa kauas täältä omilta huudeiltani. Vaikka kävin uutta kämppää katsastamassa, niin totesimme välimatkan liian vaativaksi. Vaikka muuten ehkä kiinnostusta molemminpuolin olisi kenties ollut.

Muuten suhde-elämä on matanut hiljaa. Pari sekoilua on ollut ja exät pyörivät yhä uusiensa kanssa.

Kotonani on remontti joten joudun kesän asumaan sukulaisten nurkissa. Ihan mukavasti mennyt kuitenkin. On jopa ollut kivaa palata lapsuudenmaisemiin, sillä moni vanha kaverikin täällä vielä pyörii.

Lääkkeistä ja liikkumattomuudesta johtuva lihominen on venynyt ihan äärimmäisiin mittoihin, eli huippupainoni ikinä on tällä hetkellä ja huimat 82 kiloa. Eli siinä on jopa ylipainoa 8 kiloa. Kauheaa verrata noihin laihdutusyrityksiin menneisyydessä kun on ollut 3 kiloa väliä alipainon rajalle. Nojoo, tästä ei siis suunta voi olla kuin ylöspäin. Tupakoin yhä, mutta laihdutuksen ohessa aion kyllä sen lopettaa seinään ja mitä pikemmin sen parempi. Viina ei tuppaa enää nousemaan päähän niissä määrissä mitä sitä jaksan yhteen syssyyn vetäistä. Eli senkin käyttöä voisi aktiivisesti pyrkiä minimalisoimaan. Ainakin kaikkea turhaa arkiryypiskelyä. Eli dieetti ja terveet elämäntavat taas kunniaan!

Koulun suhteen mulla uusia suuria suunnitelmia, saa nähdä miten niissä käy. Inhoan myöhemmin enemmän jos tarpeen. Duuni sujuu loistavasti, enemmänkin sitä tosin saisi olla.


Noniin, nyt kiitos kommenttia siitä oliko järkeä tai kivaa että päätin pitää ko blogini hengissä? Ja lisäksi jos avaan laajemmin elämääni käsittelevän blogin olisiko kiinnostusta lukea sitä? Ja mieluusti otan myös mahdollisia postausaiheideoita vastaan. :)

Hyvää kesänalkua kaikille!

Pitkästä aikaa taas.

Jonkun aikaa olin sairaalassa lääkkeiden vaihdossa ja nyt ihan mukavat fiilikset. Jos ei oteta lukuun tota ylimäärästä reilua 20 kiloa vyötäröllä. Fuk. Koitan olla aktiivisempi tulevaisuudessa. :)

Taas.

Ohhoh. Onpa mulla ollu taukoa. Tällä välillä ehtinyt tapahtuakin.

Molemmat exät seurustelee jo uusien heilojen kera. Itse pakerran sinkkuna.

Mutta pääaiheeseen. Joko lääkkeistä tai huonosta itsekurista tai sairaalajaksoista johtuen painoa on tullut niin helvetisti, että nyt alkaa se dieetti. Aamen. Raportoin tuloksista.

Ohoh.

Marraskuu hurahtikin vailla mitään merkintöjä. Nyt palasin ja aiheena pitkästä aikaa laihdutus!

Sairaalaolot saivat mut meinaan paisumaan yltiöpäisiin mittoihin. En siis ole koskaan painanut näin paljoa kuin nyt. Joten... Tänään alkoi taas nutraus tutulla Nutrilett 5 day pakilla. Jepjep. Hankala tietysti tollanen kesken pikkujoulukauden, mutta yritän kovasti sovittaa sen kaikkiin niihin päiviin kun ei mässäilyä ole tiedossa. Ja ottaa toki mässäilytkin mahdollisimman kepeästi. :)

Tämä on syksy.

Terveisiä edelleen sairaalahoidosta! Onneksi on kotiutuminen jo mielessä ja aikataulukin suht selvillä. Lääkkeet ovat vaihtuneet lähinnä kahteen lajiin, ensimmäisenä Leponex illalla ja toisena Cipralex (?) aamulla. Kokemuksia anyone?

Hirvittävintä on ollut todeta kuinka tällä lääkityksellä alkoholin suurkäyttöä ei todellakaan suositella. Koin sen pelottavana viime viikonloppuna, kun melkein hukkasin lompakkoni, hukkasin huivini ja hanskani, ja leimauduin julkisessa liikenteessä varmaan nistiksi ja seikkailin keskellä yötä en-edes-tiedä-missä. Nyt olen vannonut ottavani ihan iisisti juopottelun suhteen, sen verran säikähdin viime kertaista.

Entiseen bestikseen sain välit onneksi kuntoon. Exä-exään en ole tuon ihastuspaljastuksen ollut yhteydessä. Tässäpä pikaiset päivitykset. Syömistä olen ehkä vähän saanut jo kontrolliin, johtuen kotilomista ruuattomassa kodissa.

Terveisiä pöpilästä.

Jälleen on jäänyt päivittely vähiin, koska sairaalahoito jatkuu. Eilen varastin äidiltä bentsoja että jaksaisin sairaalaa paremmin. Yksi jaksamiseen liittyvä seikka on se, että exäni, jonka haluan takaisin, on ihastunut. Muttei tietenkään minuun. Nyt siis aika syvissä vesissä liikun. Onneksi en sentään jaksa itkeä moista enää, perjantai kului jo siihen.

Hourula.

Pahoittelut, en oo päivitelly, mutta oon ollu pienen ikuisuuden mielenterveyshuollossa, hullujen hueneella. :/

Ero.

Ero nykyisestä astui voimaan tänään päivällä. Todettiin ettei kumpikaan ole 100% mukana meiningissä. Surettaa, mutta rauhoittavilla mennään. Nyt ryhdyn toivon mukaan vamppaamaan entistä takasin.

Jaahas.

Istun kotona ja juon viiniä. Painoa on tullut roimasti lisää sitten viimeisten mukavahkojen lukujen ja se on alkanut rasittaa. Eli toisin sanoen, pian koittaa taas tiukka kurivaihe ja ehkäpä bloggailukin lisääntyy laihdutuksen myötä. Pudotettavaa olisi ihannepainoon huikeat kymmenen kiloa, ehkä enemmänkin.

Uusi koti on vallattu kohtuuhyvin. Vaikka eipä tämä kodilta vielä juuri tunnu. Tosin tuskin koskaan tulee tuntumaankaan. En ilmiselvästi ole mikään yksiöihminen, vaikka yksin asuminen sinällään ihanaa onkin. Hyvät lenkkeilymaastot on ainakin ihan vieressä, etten sikälikään pääse laihdutusta vahingossa karkuun. (Mitä vittua toi karkkipussi tossa pöydällä vieressä oikein tekee?) Ensi viikko ja uusi alku, toivottavasti jo huomenna. Tuntuu taas vaihteeksi täysin toivottomalta tehtävältä painonpudotus. Mutta hei, siihen on pystytty ennenkin, miksei sitten nyt. Ja lisäksi liikakilot ovat tulleet pikkuhiljaa, eli kärsivällisyyttä, ei ne hetkessä ehkä poistukaan kuvioista. Jos syksyyn mennessä niin olisi hyvä.

Lääkitystä on taas lisätty ja ekaa kertaa tuntuu että siitä on ehkä hyötyäkin. En ole yhtä lennossa kuin joskus, mutta toisaalta mielenkiinto elämää kohtaan on taas tallella. En tosin tiedä johtuuko mistään pillereistä, vai onko nyt vaan muuten vaan meneillään jokin tasapainoisempi vaihe, niitäkin kun saattaa olla. Mistä sitä koskaan voi tietää? Mistä sen edes tietää mikä on mua ja mikä sairautta?

Miehen kanssa on tylsyysvaihe jo saavutettu. Asuttu semisti yhdessä tässä pakon alla ja tyyylsääää on. Mutta sellaseksihan ne parisuhteet tuppaa kääntymään. Mutta mistähän siinä sitten tietäisi mikä on liikaa tylsyyttä ja mikä tarpeeksi? Roihahtaako tunteet enää koskaan? Voi ällö jos ei, sit ois taas yks ero edessä. Ja näin pian jo.

Muutostohinaa.

Jes, hei muuttoni melkein kasassa. Sillä siitä riemusta että hankkiuduin exästä eroon, olen nyt päässyt raijaamaan kamojani pois meidän entisestä kämpästä. Asia, jonka exä teki vuodenvaihteessa ja minä nyt. Alkuun oli hirmuinen stressi, mutta nyt kaikki onkin sujunut aika omalla painollaan. Saa nähdä vain, kuinka pian saan upouuden wlanini toimimaan, muuten tulee katkos blogitteluunkin.

Flunssa painaa, ja vaikka olin juuri sekamuotoiseksi tilaksi luokitellusta oireilusta parannuttuani palaamassa töihin, sainkin vielä armonaikaa pari päivää. Nämä päivät olen toki viettänyt ohimennen myös ahkerasti kamoja pakatessa, raijatessa ja niin edelleen. Mitään ei ole uudessa kodissa vielä laitettu pystyyn ja sepäs olisikin tämänpäiväinen ohjelmani, samalla kun menen uutukaista nettiliittymääni ovelle kyttäilemaan.

Mielestäni tilassani ei mitään ratkaisevaa muutosta ole tapahtunut. Lääkkeitä syön pienelle kylälle piisaavan määrän aamuin illoin, mutta en havaitse muuta vaikutusta kuin kiusallisesti vispaavat kädet. Toisaalta vaikutusta ei kai ole tarkoituskaan havaita? Paitsi ettei vauhtivaihe koittaisi taas. Mitähän tämä nykyinen sitten on jos ei vauhtivaihe? Jos voisin olla varma tulevaisuudessa turvatuista unilääkkeistä, voisin tänä iltana varsin hyvin napata kerralla kaikki määrätyt ja katsoa kuolenko. Mutta sitten jos selviäisin, en nukkuisi ehkä enää koskaan hyvin. Mitään järkeä? Hm...

Kuumia aaltoja.

Mitä helvettiä?! Kaksi viimosta päivää on Helsingissä jyllännyt lämpöisen kevätilman aalto lopettanut toimintansa ja ne kaksi päivää olen hikoillut kun pieni porsas! Nytkin istun tässä kahden minuutin välein pyyhkien leukaa, ylähuulta, nenää ja otsaa kirpoilevasta hiestä. Huh. Vaihdevuodet hieman etuajassa? E-pillerit? Muu lääkitys? Mikä syynä? Anyone?

No muuten sitten. Puhkun intoa kun pieni kylä. Eli mitä todennäköisimmin lääkitys ei pelaa. En saa enää unta edes kahden tenoxin turvin. Vaikka ukkokin tuli kotiin vappuretkiltään. Ounnou.

Tänään on muuten ollut tyhjennyspäivä. Ja tän yhden päivän rohkaisevan esimerkin turvin voin sanoa, että ensi maanantaina alkaa laihis. Koko loppuelämäksi. Miksi vasta sitten? Koska 10 000:n muun tavoin juoksen taas puolikkaan maratonin ja ennen sitä ei oikein voi ruokamääriä leikata. Mitä nyt pitää tän yhden proteiinintäyteisen tyhjennyspäivän ja sitten mässätä pari päivää sokeriruokia. Otankohan liian vakavasti tänkin (taas)? Eihän se oo kun puolikas. Noh, eniveis, aion vetää hyvin, niinkun viimeksikin. Yllättää itteni.

Kauhukseni / ilokseni / paineikseni olen huomannut että tällä blogillani on 10 tilaajaa. 10! Tilaajaa! Miksi te tätä luette? Eihän nämä nyt ole kuin omaa huonoa tajunnanvirtaani, joilla ei useinkaan ole mitään loogista yhteyttä edelliskerran tai tulevan kerran kirjoituksiin. Lisäksi jaksan kirjoittaa tuskastuttavan harvoin. (Silti muistan AINA tyhjentää sivuhistorian kirjoittamisen jälkeen, hyvä minä!)

Toipumisia.

Hohhoh. Sairasloma tuntuu vaan jatkuvan ja jatkuvan. Toisaalta on toki helpotus ettei Lääkärini ole minua puskemassa töihin ihan heti kaiken jälkeen, mutta tämä alkaa tuntua jo liialliselta. Kohta syrjäydyn enkä enää osaa tehdä muuta kuin sairaslomailla. Apua.

Sanoin kertovani tarkemmin sairaalaseikkailuista. Oikeastaan tuossa ekassa ja pahimmassa satsissa ei sen kummempaa kerrottavaa ole, koska en muista siitä mitään omin voimin. Ainoastaan kämppiksen ja kaverin kertomat jutut. Pointti nyt oli kuitenkin että kaikki tuli ihan puun takaa ahdistavana päivänä ja otin oikeasti paljon lääkkeitä. Jälkimmäistä kertaa edeltävän yön vietin sairaalapäivystyksessä koska oli tunne että saattaisin tehdä jotain itselleni. Seuraavana päivänä sitten tein, mutta tästä jälkimmäisestä kerrasta mm. muistan paljon enemmän. Sieltä jouduin suoraan pariksi päiväksi sairaalaan, mutta puhuin onneksi itseni ulos ennen pääsiäispyhiä. Olisin hajonnut sinne.

Tämän kaiken jälkeen on nyt lääkitystä lähdetty hiljakseen muuttamaan ja itse hypin varpaillani kotona, että iskeekö moinen itsetuhoisuus vielä. Ajatus on kyllä käynyt mielessä, mutta siitä en ole kellekään kertonut. Olisi ehkä pitänyt. Edes lääkärille. Tai kämppikselle. Tai parhaassa tapauksessa molemmille. Ei ole kuitenkaan sen vakavammaksi muuttunut.

Lihonut olen, voi perse. Ja tuntuu etten melkein mitään pysty asialle tekemään. Ruoka vaan maistuu. Voi toki olla että syynä on a) uusi parisuhde ja b) lääkkeet. Lääkärille olen tästä valittanut ja nyt toki odotan josko tilanne helpottaisi ketiapiinin ja risperdalin lopettamisen jälkeen. Tilalla on nyt natriumvalproaatti.

Mies on matkoilla. On ikävä. Ja helpottavaa onkin että on ikävä, eikä esimerkiksi intoa pettämiseen suin päin. Täähän alkaa vaikuttaa jo ihan oikeelta suhteelta munkin suunnalta.

Hups.

Älkäähän lapset säikähtäkö nyt turhaan. Mutta. Voisi olla etten enää istuisi tässä kirjoittamassa ollenkaan. Tollaisen viime viikon vahinkolaukauksen vuoksi. Jota en oikeastaan osaa itsekään selitellä.

Kaikki ja samalla ei oikeastaan mikään oli päin persettä. Päätin sitten yksioikoisesti hakea äitiltä lääkkeitä ja ottaa ne viinan kanssa. Olisin todennäköisesti haudassa ellei messenger olisi kavaltanut tilaani pelastajalleni. Joka sitten kiikutti mut sairaalaan. Itse en äidillä käymisen jälkeisestä ajasta, illasta / yöstä muista juuri mitään.

En siis käsitä. Kuten olen varmaan joskus aiemmin maininnut niin ei mun sairaudenkuvaan ole koskaan liittynyt mitään itse- tai edes toistuhoista. Ainoastaan materiaa olen kohdellut kiihtyneenä kaltoin. Ja nyt vaan salamana kirkkaalta taivaalta päätin ottaa tollaisen coctailin. Muistan ajatelleeni että ehkä kuolen ehkä en, sama se miten käy. Selvisin ja ei kaduta. Jos olisin kuollut ehkä kaduttaisi, mutta sitten en toisaalta tässä istuisi katumassa. Täh?!?

Yths siirsi tuon tempun myötä mut julkisen sektorin harteille. Siellä on nyt ensimmäinen kokoustelu pidetty ja ensi viikolla jatkuu. Ketiapiini jatkuu onneksi myös, pelkäsin että poikkaisevat sen. Mutta onneksi ovat samaa mieltä ed. lääkärini kanssa nukkumisen tärkeydestä.

Mutta huh huh. Mikä mua vaivaa? Onkohan mulla joku sivupersoona joka pyrkii murhaamaan sen toisen? Niinkun jossain Identityssä (on muuten hyvä leffa). Ensi kerralla lisää itse kokemuksesta sitten.

Voi ei.

Hm. Mistähän sitä alkaisi? Mihinkähän olen viimeksi jäänyt?

No, ensinnäkin ehkä ensimmäinen "olennainen". Olen parisuhdevanki. Siis siltä todella tuntuu. Vanki. Onhan siinä suhteessa puolensa. Seksiä saa jos haluaa, ja toistaiseksi se on vielä oikein kivalla mallilla. Tyyppi on fiksu, oikean ikäinen, mukavan näköinen, ja tavallaan kyllä ehkä mun miesihannetta vastaavakin. Mutta ahdistusta luo lähinnä tämä monogamismi. Jollakin tasolla tuntuu, etten ehkä ollut siihen ihan valmis vielä. Aivan kuin aiemmassa pidemmässä suhteessakin aluksi tuntui. Ja kuinka siinä sitten kävi. Niin.

Kaiken vankeuden kulminaatio tässä on nyt päässyt syntymään, kun uusi heila joutui hetkellisesti evakkoon omasta yksiöstään ja majailee nyt sitten luonani. En toki sitä missään vaiheessa kieltänyt. Mutta ahdistaa. Silloin sinkumpana oli kuitenkin kiva touhuilla kaikkea mitä itse huvitti milloinkin, ei ollut pakkoa yökyläilyyn, mutta se oli kivaa toisinaan. Nyt olen sitten semi-avoliitossa miehen kanssa, jonka kanssa ei kyllä todellakaan hääkellot kilkata mielessä. Voihan se toki muuttua, mutta itse odotan innolla sitä hetkeä, kun pääsen itse uuteen kämppääni omaan rauhaan ja miehenvonkale palaa omaansa.

Toisaalta tää pitäisi ehkä ottaa sellasena koeaikana. Jos oikeasti jatkuvasti haittaa, niin sitten EI. Mutta jos sitä taas pääsee opettelemaan toista uusissa sfääreissä ja naksahtaa, niin sitten ehkä tietää että KYLLÄ. Hoppas så. Mutta nyt koen itseni parisuhdevangiksi.

Tässä kivassa rytäkässä myös exä on löytäny uuden heilan itselleen. Ja niin perkeleellisen tuskallista ja noloa se on itselleni myöntääkään, niin korpeaa aivan älyttömästi. Se nainen ei vaan voi olla mun veroinen. Toivottavasti exäkin sen tajuaa alkuhuuman laannuttua. Saakeli.

No hoidoista sitten. Ketiapiinilla mennään edelleen. Tällä viikolla pitäisi käydä antamassa labranäytteitä. Psykiatrilla oon juossut viikoittain. Tää on eka viikko kun ei tarvi, jätettiin siis kahden viikon väli nyt tässä vaiheessa tuolle ramppaamiselle. En tunne lääkitystä juurikaan. Treenaussyke on noussut hurjasti, mutta sehän voi tavallaan johtua kunnonkin rappeutumisesta. Lääkkeet kyllä nukuttaa, mutta tuntuu että annosta tarvisi vain nostaa ja nostaa, että se univaikutus pysyisi. Muuten olen ollu lähinnä oma itseni nyt viime ja tätä viikkoa. Bentsoista pääsin viime viikolla, mutta nyt tänään taas nappasin yhden. Ja on jees olo, mutta veto poissa. En saa tehtyä mitään. Odotan vaan iltaa kämäsesti. Turhaa. Mutta ainakin depressioaalto hellitti.

Diagnoosi mulla nyt sitten on tuo kaksisuuntainen tyyppiä II. Eli olen virallisesti mielialahäiriöinen.

Sattuu ja tapahtuu

Kyllä vain, olen saatanan sarkastinen. Etenkin kirjallisessa muodossa! :D

No asiaan eniveis... Sitähän riittää!

Tänään tapasin ihan oikean psykiatrin. Toista kertaa elämässäni. (Ensimmäinen oli joskus sillon 14-vuotiaana, kun iskä oli kuollut ja äiti pakotti mut ja veljeni käymään loruilemassa mukavia jollakin nojatuolilla.) Ja sen seurauksena viime viikolla alkanut sairaslomani jatkuu ja tänään alkaa uusi lääkitys. Ketiapiini. Kokemuksia, anyone? Itse suhtaudun tällä hetkellä siihen ja pyrkimyksenä suhtautua mihin tahansa positiivisesti näin etukäteen. Hoitotilanteeni on siis edistynyt, siirryin Hoitajan ja aiemman Lääkärin hoivista nyt myös ihan Psykiatrin hoitohuoneeseen. Stressasin koko yön ihan hulluna, itkin puolet nukkumisajastani ajatellen olevani nyt virallisesti hullu. Ehkä siis hyvä tuo sairaslomakin. Mikä taas siihen johti... Noh...

Joko siis uskon Psykiatria tai sitten syy on perheessäni. Tai molempia. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä mulla kai nyt sitten ryhdytään tässä hiljakseen diagnosoimaan. Saas nähdä miten käy. Ruokkiiko käsi minua vai minä kättä???

Veljellä oli paranoidinen psykoosi jokin aika sitten. Äidin kanssa hoidimme häntä parhaan mukaan. Tuskin tulee koskaan, ainakaan lähiaikoina tietoa johtuiko moinen pilvenpolttokierteestä vai onko hänkin saanut ihanat rakastavat äidingeenit ja bipolaarisen. Viikon ajan popsi Risperdalia ja harhat hellittivät. Nyt on heitteillä. Sekä mun että äidin mielestä ei ihan oma itsensä ja normaali, mutta hoito ei ilmeisesti ainakaan jatku minnekään suuntaan. En jaksa puuttua. Pitää vaan nyt sitten äidin lisäksi yrittää pitää silmällä velipoikaakin. Äiti sen sijaan on raitistumisinnostuksessa. Jonottaa alkoholivieroitukseen. Tuon suhteen yritän ottaa päivän kerrallaan. Ei se juopottelu mua muuten enää niin omien ongelmien sivussa häiritse, mutta lähinnä tuo äipän yleinen terveys, eli lääkkeet, mielihäröily, fyysiset sairaukset yhdistettynä alkoholiin.

Velipsykoosin aikaan vedin itse kuin meksikon pikajuna. Töitä, koulusuunnitelmia, veljen kämpän siivoilua, äidin kanssa konsultointia, uuteen poikaystävään tutustumista ja niin edelleen. Viime viikolla tuli stoppi. En ollut jotenkin saanut aikaiseksi soitettua Hoitajalle velitilanteesta minään päivänä, joten oli kohtuuhelpotus kun ennakkoon sovittu aika sitten saapui. Siellä tuli kunnon flippaus ja sairasloma alkoi. Ja nyt siis jatkuu.

Miehet ei tällä hetkellä kiinnosta. Siis juuri nyt. Uusi Mies oli luonani viime yön ja hivenen tunnen katkeruutta selkärangassa kun hän ei tuntunut innostuvan mun lohduttelusta lääkäristressissäni, joka oli siis hirveä. Nyt en tiedä haluanko tavata tänään, tai edes huomenna. Entiseen pidän yhteyttä, luo turvaa, koska siinä ainakin joku joka hoitohistoriaani tietää ja jolle siitä uskallan suunnilleen puhua. Tämä taas toki korpee uutta miestä. Pelkään uskottomuutta, puolin ja toisin ja pidän koko juttua kohtuullisen tuhoontuomittuna jo etukäteen. Miksi sitten jatkaa?

Nyt koitan levähtää sairasloman suomin valtuuksin. Kunhan saan ensin itselleni jotenkin oikeutettua koko kyseisen sairauden. Voi äly tän mun analyyttisyyden kanssa. Sain sentään onneksi psykiatrisen kotiläksyn piirtää elämänjana johon kykyni mukaan merkkaan nousu- ja laskukausia. Harmi että hävitin ne vanhat päiväkirjat, oisi saanut paljon matskua. Kivaa laskiaistiistaita kaikille, etenkin työkykyisille opiskelijatovereille.