Jaahas.

Istun kotona ja juon viiniä. Painoa on tullut roimasti lisää sitten viimeisten mukavahkojen lukujen ja se on alkanut rasittaa. Eli toisin sanoen, pian koittaa taas tiukka kurivaihe ja ehkäpä bloggailukin lisääntyy laihdutuksen myötä. Pudotettavaa olisi ihannepainoon huikeat kymmenen kiloa, ehkä enemmänkin.

Uusi koti on vallattu kohtuuhyvin. Vaikka eipä tämä kodilta vielä juuri tunnu. Tosin tuskin koskaan tulee tuntumaankaan. En ilmiselvästi ole mikään yksiöihminen, vaikka yksin asuminen sinällään ihanaa onkin. Hyvät lenkkeilymaastot on ainakin ihan vieressä, etten sikälikään pääse laihdutusta vahingossa karkuun. (Mitä vittua toi karkkipussi tossa pöydällä vieressä oikein tekee?) Ensi viikko ja uusi alku, toivottavasti jo huomenna. Tuntuu taas vaihteeksi täysin toivottomalta tehtävältä painonpudotus. Mutta hei, siihen on pystytty ennenkin, miksei sitten nyt. Ja lisäksi liikakilot ovat tulleet pikkuhiljaa, eli kärsivällisyyttä, ei ne hetkessä ehkä poistukaan kuvioista. Jos syksyyn mennessä niin olisi hyvä.

Lääkitystä on taas lisätty ja ekaa kertaa tuntuu että siitä on ehkä hyötyäkin. En ole yhtä lennossa kuin joskus, mutta toisaalta mielenkiinto elämää kohtaan on taas tallella. En tosin tiedä johtuuko mistään pillereistä, vai onko nyt vaan muuten vaan meneillään jokin tasapainoisempi vaihe, niitäkin kun saattaa olla. Mistä sitä koskaan voi tietää? Mistä sen edes tietää mikä on mua ja mikä sairautta?

Miehen kanssa on tylsyysvaihe jo saavutettu. Asuttu semisti yhdessä tässä pakon alla ja tyyylsääää on. Mutta sellaseksihan ne parisuhteet tuppaa kääntymään. Mutta mistähän siinä sitten tietäisi mikä on liikaa tylsyyttä ja mikä tarpeeksi? Roihahtaako tunteet enää koskaan? Voi ällö jos ei, sit ois taas yks ero edessä. Ja näin pian jo.

Muutostohinaa.

Jes, hei muuttoni melkein kasassa. Sillä siitä riemusta että hankkiuduin exästä eroon, olen nyt päässyt raijaamaan kamojani pois meidän entisestä kämpästä. Asia, jonka exä teki vuodenvaihteessa ja minä nyt. Alkuun oli hirmuinen stressi, mutta nyt kaikki onkin sujunut aika omalla painollaan. Saa nähdä vain, kuinka pian saan upouuden wlanini toimimaan, muuten tulee katkos blogitteluunkin.

Flunssa painaa, ja vaikka olin juuri sekamuotoiseksi tilaksi luokitellusta oireilusta parannuttuani palaamassa töihin, sainkin vielä armonaikaa pari päivää. Nämä päivät olen toki viettänyt ohimennen myös ahkerasti kamoja pakatessa, raijatessa ja niin edelleen. Mitään ei ole uudessa kodissa vielä laitettu pystyyn ja sepäs olisikin tämänpäiväinen ohjelmani, samalla kun menen uutukaista nettiliittymääni ovelle kyttäilemaan.

Mielestäni tilassani ei mitään ratkaisevaa muutosta ole tapahtunut. Lääkkeitä syön pienelle kylälle piisaavan määrän aamuin illoin, mutta en havaitse muuta vaikutusta kuin kiusallisesti vispaavat kädet. Toisaalta vaikutusta ei kai ole tarkoituskaan havaita? Paitsi ettei vauhtivaihe koittaisi taas. Mitähän tämä nykyinen sitten on jos ei vauhtivaihe? Jos voisin olla varma tulevaisuudessa turvatuista unilääkkeistä, voisin tänä iltana varsin hyvin napata kerralla kaikki määrätyt ja katsoa kuolenko. Mutta sitten jos selviäisin, en nukkuisi ehkä enää koskaan hyvin. Mitään järkeä? Hm...

Kuumia aaltoja.

Mitä helvettiä?! Kaksi viimosta päivää on Helsingissä jyllännyt lämpöisen kevätilman aalto lopettanut toimintansa ja ne kaksi päivää olen hikoillut kun pieni porsas! Nytkin istun tässä kahden minuutin välein pyyhkien leukaa, ylähuulta, nenää ja otsaa kirpoilevasta hiestä. Huh. Vaihdevuodet hieman etuajassa? E-pillerit? Muu lääkitys? Mikä syynä? Anyone?

No muuten sitten. Puhkun intoa kun pieni kylä. Eli mitä todennäköisimmin lääkitys ei pelaa. En saa enää unta edes kahden tenoxin turvin. Vaikka ukkokin tuli kotiin vappuretkiltään. Ounnou.

Tänään on muuten ollut tyhjennyspäivä. Ja tän yhden päivän rohkaisevan esimerkin turvin voin sanoa, että ensi maanantaina alkaa laihis. Koko loppuelämäksi. Miksi vasta sitten? Koska 10 000:n muun tavoin juoksen taas puolikkaan maratonin ja ennen sitä ei oikein voi ruokamääriä leikata. Mitä nyt pitää tän yhden proteiinintäyteisen tyhjennyspäivän ja sitten mässätä pari päivää sokeriruokia. Otankohan liian vakavasti tänkin (taas)? Eihän se oo kun puolikas. Noh, eniveis, aion vetää hyvin, niinkun viimeksikin. Yllättää itteni.

Kauhukseni / ilokseni / paineikseni olen huomannut että tällä blogillani on 10 tilaajaa. 10! Tilaajaa! Miksi te tätä luette? Eihän nämä nyt ole kuin omaa huonoa tajunnanvirtaani, joilla ei useinkaan ole mitään loogista yhteyttä edelliskerran tai tulevan kerran kirjoituksiin. Lisäksi jaksan kirjoittaa tuskastuttavan harvoin. (Silti muistan AINA tyhjentää sivuhistorian kirjoittamisen jälkeen, hyvä minä!)

Toipumisia.

Hohhoh. Sairasloma tuntuu vaan jatkuvan ja jatkuvan. Toisaalta on toki helpotus ettei Lääkärini ole minua puskemassa töihin ihan heti kaiken jälkeen, mutta tämä alkaa tuntua jo liialliselta. Kohta syrjäydyn enkä enää osaa tehdä muuta kuin sairaslomailla. Apua.

Sanoin kertovani tarkemmin sairaalaseikkailuista. Oikeastaan tuossa ekassa ja pahimmassa satsissa ei sen kummempaa kerrottavaa ole, koska en muista siitä mitään omin voimin. Ainoastaan kämppiksen ja kaverin kertomat jutut. Pointti nyt oli kuitenkin että kaikki tuli ihan puun takaa ahdistavana päivänä ja otin oikeasti paljon lääkkeitä. Jälkimmäistä kertaa edeltävän yön vietin sairaalapäivystyksessä koska oli tunne että saattaisin tehdä jotain itselleni. Seuraavana päivänä sitten tein, mutta tästä jälkimmäisestä kerrasta mm. muistan paljon enemmän. Sieltä jouduin suoraan pariksi päiväksi sairaalaan, mutta puhuin onneksi itseni ulos ennen pääsiäispyhiä. Olisin hajonnut sinne.

Tämän kaiken jälkeen on nyt lääkitystä lähdetty hiljakseen muuttamaan ja itse hypin varpaillani kotona, että iskeekö moinen itsetuhoisuus vielä. Ajatus on kyllä käynyt mielessä, mutta siitä en ole kellekään kertonut. Olisi ehkä pitänyt. Edes lääkärille. Tai kämppikselle. Tai parhaassa tapauksessa molemmille. Ei ole kuitenkaan sen vakavammaksi muuttunut.

Lihonut olen, voi perse. Ja tuntuu etten melkein mitään pysty asialle tekemään. Ruoka vaan maistuu. Voi toki olla että syynä on a) uusi parisuhde ja b) lääkkeet. Lääkärille olen tästä valittanut ja nyt toki odotan josko tilanne helpottaisi ketiapiinin ja risperdalin lopettamisen jälkeen. Tilalla on nyt natriumvalproaatti.

Mies on matkoilla. On ikävä. Ja helpottavaa onkin että on ikävä, eikä esimerkiksi intoa pettämiseen suin päin. Täähän alkaa vaikuttaa jo ihan oikeelta suhteelta munkin suunnalta.

Hups.

Älkäähän lapset säikähtäkö nyt turhaan. Mutta. Voisi olla etten enää istuisi tässä kirjoittamassa ollenkaan. Tollaisen viime viikon vahinkolaukauksen vuoksi. Jota en oikeastaan osaa itsekään selitellä.

Kaikki ja samalla ei oikeastaan mikään oli päin persettä. Päätin sitten yksioikoisesti hakea äitiltä lääkkeitä ja ottaa ne viinan kanssa. Olisin todennäköisesti haudassa ellei messenger olisi kavaltanut tilaani pelastajalleni. Joka sitten kiikutti mut sairaalaan. Itse en äidillä käymisen jälkeisestä ajasta, illasta / yöstä muista juuri mitään.

En siis käsitä. Kuten olen varmaan joskus aiemmin maininnut niin ei mun sairaudenkuvaan ole koskaan liittynyt mitään itse- tai edes toistuhoista. Ainoastaan materiaa olen kohdellut kiihtyneenä kaltoin. Ja nyt vaan salamana kirkkaalta taivaalta päätin ottaa tollaisen coctailin. Muistan ajatelleeni että ehkä kuolen ehkä en, sama se miten käy. Selvisin ja ei kaduta. Jos olisin kuollut ehkä kaduttaisi, mutta sitten en toisaalta tässä istuisi katumassa. Täh?!?

Yths siirsi tuon tempun myötä mut julkisen sektorin harteille. Siellä on nyt ensimmäinen kokoustelu pidetty ja ensi viikolla jatkuu. Ketiapiini jatkuu onneksi myös, pelkäsin että poikkaisevat sen. Mutta onneksi ovat samaa mieltä ed. lääkärini kanssa nukkumisen tärkeydestä.

Mutta huh huh. Mikä mua vaivaa? Onkohan mulla joku sivupersoona joka pyrkii murhaamaan sen toisen? Niinkun jossain Identityssä (on muuten hyvä leffa). Ensi kerralla lisää itse kokemuksesta sitten.

Voi ei.

Hm. Mistähän sitä alkaisi? Mihinkähän olen viimeksi jäänyt?

No, ensinnäkin ehkä ensimmäinen "olennainen". Olen parisuhdevanki. Siis siltä todella tuntuu. Vanki. Onhan siinä suhteessa puolensa. Seksiä saa jos haluaa, ja toistaiseksi se on vielä oikein kivalla mallilla. Tyyppi on fiksu, oikean ikäinen, mukavan näköinen, ja tavallaan kyllä ehkä mun miesihannetta vastaavakin. Mutta ahdistusta luo lähinnä tämä monogamismi. Jollakin tasolla tuntuu, etten ehkä ollut siihen ihan valmis vielä. Aivan kuin aiemmassa pidemmässä suhteessakin aluksi tuntui. Ja kuinka siinä sitten kävi. Niin.

Kaiken vankeuden kulminaatio tässä on nyt päässyt syntymään, kun uusi heila joutui hetkellisesti evakkoon omasta yksiöstään ja majailee nyt sitten luonani. En toki sitä missään vaiheessa kieltänyt. Mutta ahdistaa. Silloin sinkumpana oli kuitenkin kiva touhuilla kaikkea mitä itse huvitti milloinkin, ei ollut pakkoa yökyläilyyn, mutta se oli kivaa toisinaan. Nyt olen sitten semi-avoliitossa miehen kanssa, jonka kanssa ei kyllä todellakaan hääkellot kilkata mielessä. Voihan se toki muuttua, mutta itse odotan innolla sitä hetkeä, kun pääsen itse uuteen kämppääni omaan rauhaan ja miehenvonkale palaa omaansa.

Toisaalta tää pitäisi ehkä ottaa sellasena koeaikana. Jos oikeasti jatkuvasti haittaa, niin sitten EI. Mutta jos sitä taas pääsee opettelemaan toista uusissa sfääreissä ja naksahtaa, niin sitten ehkä tietää että KYLLÄ. Hoppas så. Mutta nyt koen itseni parisuhdevangiksi.

Tässä kivassa rytäkässä myös exä on löytäny uuden heilan itselleen. Ja niin perkeleellisen tuskallista ja noloa se on itselleni myöntääkään, niin korpeaa aivan älyttömästi. Se nainen ei vaan voi olla mun veroinen. Toivottavasti exäkin sen tajuaa alkuhuuman laannuttua. Saakeli.

No hoidoista sitten. Ketiapiinilla mennään edelleen. Tällä viikolla pitäisi käydä antamassa labranäytteitä. Psykiatrilla oon juossut viikoittain. Tää on eka viikko kun ei tarvi, jätettiin siis kahden viikon väli nyt tässä vaiheessa tuolle ramppaamiselle. En tunne lääkitystä juurikaan. Treenaussyke on noussut hurjasti, mutta sehän voi tavallaan johtua kunnonkin rappeutumisesta. Lääkkeet kyllä nukuttaa, mutta tuntuu että annosta tarvisi vain nostaa ja nostaa, että se univaikutus pysyisi. Muuten olen ollu lähinnä oma itseni nyt viime ja tätä viikkoa. Bentsoista pääsin viime viikolla, mutta nyt tänään taas nappasin yhden. Ja on jees olo, mutta veto poissa. En saa tehtyä mitään. Odotan vaan iltaa kämäsesti. Turhaa. Mutta ainakin depressioaalto hellitti.

Diagnoosi mulla nyt sitten on tuo kaksisuuntainen tyyppiä II. Eli olen virallisesti mielialahäiriöinen.

Sattuu ja tapahtuu

Kyllä vain, olen saatanan sarkastinen. Etenkin kirjallisessa muodossa! :D

No asiaan eniveis... Sitähän riittää!

Tänään tapasin ihan oikean psykiatrin. Toista kertaa elämässäni. (Ensimmäinen oli joskus sillon 14-vuotiaana, kun iskä oli kuollut ja äiti pakotti mut ja veljeni käymään loruilemassa mukavia jollakin nojatuolilla.) Ja sen seurauksena viime viikolla alkanut sairaslomani jatkuu ja tänään alkaa uusi lääkitys. Ketiapiini. Kokemuksia, anyone? Itse suhtaudun tällä hetkellä siihen ja pyrkimyksenä suhtautua mihin tahansa positiivisesti näin etukäteen. Hoitotilanteeni on siis edistynyt, siirryin Hoitajan ja aiemman Lääkärin hoivista nyt myös ihan Psykiatrin hoitohuoneeseen. Stressasin koko yön ihan hulluna, itkin puolet nukkumisajastani ajatellen olevani nyt virallisesti hullu. Ehkä siis hyvä tuo sairaslomakin. Mikä taas siihen johti... Noh...

Joko siis uskon Psykiatria tai sitten syy on perheessäni. Tai molempia. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä mulla kai nyt sitten ryhdytään tässä hiljakseen diagnosoimaan. Saas nähdä miten käy. Ruokkiiko käsi minua vai minä kättä???

Veljellä oli paranoidinen psykoosi jokin aika sitten. Äidin kanssa hoidimme häntä parhaan mukaan. Tuskin tulee koskaan, ainakaan lähiaikoina tietoa johtuiko moinen pilvenpolttokierteestä vai onko hänkin saanut ihanat rakastavat äidingeenit ja bipolaarisen. Viikon ajan popsi Risperdalia ja harhat hellittivät. Nyt on heitteillä. Sekä mun että äidin mielestä ei ihan oma itsensä ja normaali, mutta hoito ei ilmeisesti ainakaan jatku minnekään suuntaan. En jaksa puuttua. Pitää vaan nyt sitten äidin lisäksi yrittää pitää silmällä velipoikaakin. Äiti sen sijaan on raitistumisinnostuksessa. Jonottaa alkoholivieroitukseen. Tuon suhteen yritän ottaa päivän kerrallaan. Ei se juopottelu mua muuten enää niin omien ongelmien sivussa häiritse, mutta lähinnä tuo äipän yleinen terveys, eli lääkkeet, mielihäröily, fyysiset sairaukset yhdistettynä alkoholiin.

Velipsykoosin aikaan vedin itse kuin meksikon pikajuna. Töitä, koulusuunnitelmia, veljen kämpän siivoilua, äidin kanssa konsultointia, uuteen poikaystävään tutustumista ja niin edelleen. Viime viikolla tuli stoppi. En ollut jotenkin saanut aikaiseksi soitettua Hoitajalle velitilanteesta minään päivänä, joten oli kohtuuhelpotus kun ennakkoon sovittu aika sitten saapui. Siellä tuli kunnon flippaus ja sairasloma alkoi. Ja nyt siis jatkuu.

Miehet ei tällä hetkellä kiinnosta. Siis juuri nyt. Uusi Mies oli luonani viime yön ja hivenen tunnen katkeruutta selkärangassa kun hän ei tuntunut innostuvan mun lohduttelusta lääkäristressissäni, joka oli siis hirveä. Nyt en tiedä haluanko tavata tänään, tai edes huomenna. Entiseen pidän yhteyttä, luo turvaa, koska siinä ainakin joku joka hoitohistoriaani tietää ja jolle siitä uskallan suunnilleen puhua. Tämä taas toki korpee uutta miestä. Pelkään uskottomuutta, puolin ja toisin ja pidän koko juttua kohtuullisen tuhoontuomittuna jo etukäteen. Miksi sitten jatkaa?

Nyt koitan levähtää sairasloman suomin valtuuksin. Kunhan saan ensin itselleni jotenkin oikeutettua koko kyseisen sairauden. Voi äly tän mun analyyttisyyden kanssa. Sain sentään onneksi psykiatrisen kotiläksyn piirtää elämänjana johon kykyni mukaan merkkaan nousu- ja laskukausia. Harmi että hävitin ne vanhat päiväkirjat, oisi saanut paljon matskua. Kivaa laskiaistiistaita kaikille, etenkin työkykyisille opiskelijatovereille.

Paskoja suhteita

Exästä:
Olemme ns. "hyvissä väleissä", eli kaverilinjalla on tosi hauskaa. Jos alkoholia sekoittuu tilanteeseen ei sitten välttämättä enää ole ihan niin hauskaa. Yhteisen ystävämme tyttöystävä tosin tunnusti ihastuksensa exääni viime viikolla. Sai pakit. Mitähän vittua sekin on ajatellut?
En nyt toki kovin avoimesti juttele "uusista miehistä" entiselle, vaikka kyllähän se tietää että niitä on ja tuota yhtä vakavinta kutsuu poikaystäväksenikin.

Uudesta kämppiksestä:
Alku oli hetken rasittavaa. Onneksi työ- sun muuta ajat meillä menee vähän ristiin niin että saan onneksi vietettyä itsenäistäkin aikaa. Ei mene liikaa hermot. Ja yleensä on mukavaa kuitenkin.

Vakavimmasta hoidosta:
Joo ja ei. Ihana, mutta ilmeisesti jotenkin sitoutumisvammainen. Okei niin olen minäkin, mutta kun olen tällanen draamaqueen, niin tahdon tehdä asiasta silti ongelman. Jos seurustellaan niin sit seurustellaan, jos ei niin sit ei. Ja hän saisi mielestäni tässä vaiheessa kyllä nostaa kissan pöydälle. Muussa tapauksessa pidän itseäni sinkkuna edelleen sanan kaikissa mahdollisissa merkityksissä, olipa mitä tahansa ympäripyöreää muuten sovittu.

Arg.

Oh my god.

http://www.youtube.com/watch?v=ljZKR23x7nI

Jokamiehen vinkkipaketti mun käsittelyyni, niin lohkeaa sit ehkä mahdollisesti joskus edes muutakin kun sitä seksiä. (Joo, kyllä toissayö oli huono, yksi mies listoilla vähemmän, pyyhin sen mielessäni jo illalla pois, hyi saatana.)

1. Hampaat pestään vähintään iltaisin, mieluusti myös aamuisin ja jos tarvitsee niin siinä välilläkään ei haittaa, kunhan ikenet kestää, etenkin jos tupakoit.
2. Jos lakanoista löytyy jotain dirrrtyä ne vaihdetaan. Vaikka se samainen visva sinne kankaille olisikin kehkeytynyt mun kanssani.
3. Jos asuntosi on tosi likainen tai sotkuinen, älä edes esitä tekeväsi jotain sen siisteyden eteen silloin kun olen käymässä. (Siivoa mielummin ihan oikeasti kun olen poissa?) Älä myöskään kerro kuinka vanhaa ruokaa hellalla seisova kattila sisältää ja miltä haisee.
4. Älä puhu liian yksityiskohtaisesti menneistä sukupuolitaudeista oireineen.
5. Puhu! Paljon! Rehellisesti! Suoraan! Multa ei tarvi kysellä mitään, enkä ehkä osaisi vastaillakaan, mutta mun kysymyksiin pitää vastata mielenkiintoisesti ja hauskasti.
6. Naurata. Mieluiten henkisesti, mutta hätätapauksessa pieni kutituskin on sallittua.
7. Älä hillu alasti ilman syytä. Älä mieluiten etenkään jos läsnä on kavereitasi. (Ellei aikeena ole jokin ryhmäpenetraatio minuun, tosin siitäkin mieluusti ensin neuvottelisin.)
8. Älä ohjaile mun käsiä, päätä, tms. tekemään mitään, ellei nyt sitten satu nimenomaan joku tällanen ohjaileva sessio olemaan käsillä. Haluan pääsääntöisesti itse päättää mihin kosken, miten, millä ja milloin.
9. Määrätietoisuus on kuitenkin olennaista. Asentoa saa vaihtaa, tukasta vetää ja niin edelleen, mieluustikin, aktiivisuus kunniaan.
10. Jos otat suihin, niin otat sitten kunnolla kerralla. 15 sekunnin lipaisut eivät ole mistään kotoisin, ne voi jättää kylmiltään väliin sitten.
11. Sormet on myös tosi pop, jos on tekniikka hallussa (harvalla on, eli eikun harjottelemaan).
12. Unohda porno. Läimäytykset, ilman vetäminen sihisten hampaiden välistä, yletön liukkarin käyttö, sormiesi tuominen mun nenän alle alapäästäni, jne. Olen aika pahasti mutkikkaampi, kuten varmasti suurin osa naisista.
13. Juttelu myös esisekstailun aikana on mukavaa, liika hiljaisuus ei. Itse panon aikana ei sen kummempia kuulumisia tarvitse enää vaihdella.
14. Pidä edes jotain ääntä, jotta osaan tulkita tilannettasi. Siitä voi myös hienovaraisesti ihan puhumallakin mainita missä mennään.
15. Etenkin suihinoton yhteydessä on kohteliasta (ja käytännöllistäkin) vielä varmistaa, että tiedän sinun olevan tulossa.
16. Älä ole liian humalassa, ja jos olet, pyydä anteeksi. Älä käyttäydy krapulassa kuin olisit humalassa. Jos olet vielä humalassa, esitä krapulaista.
17. Kyllä, orgasmien jälkeen jäädään hetkeksi sisäkkäin, ja senkin jälkeen vielä yhdessä loikoilemaan. Puhdistautumaan poistuessa tapahtuma ilmaistaan sivistyneesti ja humoristisesti, eli ei esim. "kuselle" tai "pesulle".
18. Tämänkin jälkeen hellyydenosoitukset ovat suotavia.
19. Uusintaotto jos on kummallakin aikaa mahd pian kunhan vain potentiaalia löytyy.
20. Pikapanot eivät edellytä kaikkea tätä, mutta niihinkin ripaus huumoria ja hullua mieltä!

Lista varmaankin jatkuu vielä joskus...

Sinkkuneidille sulhanen

Hei vain allihopa. En ihan ehtinyt unohtaa. Mikä sai minut taas muistamaan onkin sitten mystisempi juttu. En tiedä itsekään. Ehkä se oli Hoitaja, jonka luona vierailin eilenaamulla. Tai sitten vain jokin sisäinen mietintö menneistä kirjoituksista. No joka tapauksessa. Otsikko kertookin kaiken.

Ei, en etsi uutta sulhasta. Ei, en halua parisuhdetta. Ei, en ole sellaisessa. En aio sellaiseen. En usko löytäväni ketään haluaamaani. Tällä hetkellä en totta puhuen näe itseäni välttämättä enää koskaan kovin tiiviissä suhteessa. Ehkä ystävän kanssa korkeintaan.

Ex-mies on muuttanut pois. Itse muutan myöhemmin keväällä varmaankin. Tähän nykyiseen ei ole varaa. Miestä olen kuitenkin tavannut ja ystäviä ollaan. Saa nähdä kestääkö. Oma yritys on kova, mutta tietäähän sen millaista tuo tilanne tuo. Pieni henkäisytauko ainakin on kohdallaan.

Bentsoja olen napsinut vaihtelevan liukkaasti. Välillä viikon putkeen, välillä viikon ilman ja niin edelleen. En ota asiasta paineita, koska ainakin olen liikkunut ja jopa melkein lopettanut tupakoinnin. Eli vähentänyt siis merkittävästi, 0-3 savukkeeseen päivässä. Eilen oli 0, tänään voisin yhden tai kaksi kaverilta pummia.

Mutta asiaan siis. Miehet. Eron jälkeen olen maannut laskujeni mukaan kai kuuden kanssa. Teoriassa voisi ajatella että parhaillaan kuksin ristiin kolmen, ehkä jopa neljänkin kanssa. Pääsääntöisesti eivät tiedä toisistaan. Tai no, yksi tietää kyllä kaikesta. Toinen tietää yhdestä toisesta. Kolmas tietää, muttei kuinka paljon kuinka usein milloin viimeksi etc. Neljäs ei tiedä mitään, mutta sitä en ehkä enää tapaakaan. Tai olen vain itsekin jo sekaisin. Yritän kuitenkin pitää meiningin mahdollisimman avoimena.

Vain yksi miekkosista on osoittautunut miellyttäväksi seuraksi muutenkin, eli määrittelisin omalta osaltani meidän välit ehkä jopa ystäviksi tässä vaiheessa, vaikka pannaan myös. Kiintoisaa on ollut huomata, että miehet yleensä on sittenkin aika nössöjä eikä mitään machoja. Tai sitten vika on mussa. Kaikki nämä niin sanotut hoitoni ovat antaneet ymmärtää haluavansa paljon muutakin kuin seksiä. Siinä on ollut kyllä naurussa ja itkussa pitelemistä kun toisena tai kolmantena yönä yhdessä itse olen käynyt kuumana kuin käki ja ukkeli vierellä on yrittänyt osoittaa jotain syvällisyyttä tms. pihtailemalla. Mikä niitä vaivaa?

Säätöö, vääntöö

Voi ei. Oon vienyt yhden poikuuden elämässäni lisää. Ja säätämään olen ainakin päässyt ihan kivasti. Bentsojakin vedin pitkästä aikaa taas melkosen kauden tossa väliin. Hoito on osittain katkolla, tai siis ensi kuussa vasta menen seuraavan kerran mihinkään näyttäytymään. En ilmeisesti siis yths:n mukaan ole sellaisen tarpeessa, vaan tää on vaan normaalia elämänkoulua. Glögiä ja viiniä tullut kitattua luvattoman paljon, muttei krapuloista oikein vieläkään tietoakaan. Eniten päin persettä menee koulu. Ahdistaa sitä ajatellakin, vaikka muuten on "ihan kivaa".

Pikaista.

Oon ihan puhki koulu- ja duunipäivän päätteeksi, mutta aattelin että pakko tulla jakamaan pikaiset päivitykset sentään innokkaimpien kanssa (oli sellaisia tai ei :).
1. Mies tietää.
2. Uuden Miehen kanssa ollaan finito.
3. Huomenna tohtoriin.

Eli humalassa kerroin kaverille joka kertoi humalassa miehelle. Oli tosin itselläkin ollut tuota edeltävänä iltana ihan kielen päällä, eli siinä mielessä mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisin omatuntoni painostuksesta avautunut tällä viikolla kuitenkin. Varmaan humalassa, mutta silti. Häntä haittaa eniten etten kertonut, ei kai oikeastaan muuten. Tai näin siis ainakin väittää! Ero on vireillä kuitenkin, tosin kumpikin myönnämme ettei nyt voi oikein tietää tai sanoa mistään mitään. Omalta osaltani haluaisin haluaisin haluaisin kovasti kovasti kovasti, enemmän kuin mitään muuta, pystyä jotenkin jatkamaan noin niinkun teorian tasolla, mutta en tiedä pystynkö enää käytännössä. Rakastanko? Välitänkö? Ensin mun pitäisi jotenkin selvittää itselleni miksi petin ja muut tilanteen kommervenkit. Merkkasiko se mitään? Oliko vaan jännityksen- tai muun irrottelunkaipuuta vai oliko takana jotain muutakin? Pystynkö tulevaisuudessa välttämään sellaisen (jännityksen tai "sen muun"), vai onko koko juttu / kaikki tulevat juttuni jo ennalta tuhoontuomittuja?

"Uuden Miehen", joka siis sillä statuksella ei enää oikein identifioidu, kanssa meni välit poikki puhelimitse muutama päivä sitten. Samalla valtava helpotus ja pettymys. Helpotus nousi ensin voimakkaimpana pintaan (ettei vittu tarvi miettiä koko asiaa), sitten päivän päästä tilalle tuli harmi ja pettymys (oli se kuitenkin ihana ja meillä oli tosi kivaa). Nyt sitten on vähän päällekkäin kumpaakin. En jaksais mitään uutta säätöä tai suhdetta tähän... Saanpahan miettiä oikeita asioita enkä jotain tuollaista sekoilua... Ja meistähän ei kyllä millään rationaalisella tasolla olis koskaan voinut tullakaan muuta kuin säätöä... Mutta söötti se silti oli. Ehkä tosin liikaakin. Että joo, tällästä nyt veivaan tuhottomasti ja toivon ja rukoilen ettei sankari enää ota yhteyttä, etten joudu mitään päätöksiä tekemään enää uudestaan. Tuskin ottaa, ei sitä varmaan enää nappais.

Huomenna lääkäri siis. Pääsen avautumaan toilailuistani, jos uskallan. Toivottavasti Hoitaja on jo alustanut, koska muuten ehkä jänistän enkä kerrokaan. Tosissaan toivoisin saavani vihiä siitä suuresta hoitotulevaisuudestani. En kyllä tosiaan haluais mitään lääkitystä, mutta toisaalta, onkohan mun koko elämä tällaista vaan koska oon jotenkin vinksallaan, enkä pysähdy. Liikaa kaikkea. Ja silti on uhannut iltaiset-yölliset mahdottomuus-vollotus-kohtaukset taas nostella viimeisen noin viikon aikana uhkaavasti päätään. Lisäksi oikein mikään ei kiinnosta. Tosin se lienee vaihteeksi ihan kohtuu hyvä homma vaan. Kaipaan menneelle sairaslomalla murjottamaan dvd:iden ääreen ja miettimään laihtumista.

Kuntoilukausi.

Jos yksi todella uskomattoman hyvä puoli tästä kaikesta viime aikojen säädöstä on pakko sanoa, niin se on kyllä aivan hillitön juoksuinto. Oon ihan tosissaan villiintynyt nyt seuraavan tulevan maratonin treenaamiseen ja tehnyt kalenterin väliin ihan aidon oman harjoitusohjelmankin. Tuntuu yyberhyvältä. Kunto ehti sen verran tossa välilä ryypätessä ja tupakoidessa rapaantua, ja nyt sen sitten tunteekin suonissa vaan kohisten kohoavan taas ennalleen. Ja siitä tulevaisuudessa vielä ylikin. Tupakkia on jälellä ehkä noin 30 kipaletta ja niiden jälkeen olen ajatellut sitten palata takaisin suurinpiirtein nollatoleranssiin. Siis siten, etten itse osta, vaan korkeintaan illanvietossa pummin jos siltä tuntuu. Ja ihan siis tuon kunnonkohotuksen vuoksi. Paino nyt on luonnollisesti iloinen plussa joka liikkumisesta väistämättä seuraa. :) Enkä ole juuri liikaa syönytkään, melkein liian vähän urheilijaksi, mutta minkäs sitä tiikeri raidoilleen mahtaa. Tuntuu hyvältä syödä liian vähän. :/

Uusi Mies on poissa, eikä siis tavata. Hintsun oloisesti vastaa tekstareihinikaan. Realistisesti epäilen sen johtuvan vain miehisistä suhtautumistavoista tekstaamiseen, kun ei raukka keksi kirjoitettavaa, tms. mutta toisaalta myönnän kyllä että syynä voisi olla myös a) etten minä kiinnosta, b) että on joku toinen nainen, c) hän ei halua "vakiintua" liikaa. Mutta jotenkin a:ta en voi kuvitella todeksi (siis oonhan mä mä!), b:kin tuntuu vähän kaukaa haetulta tälle ikisinkulle (vaikka mistä sitä koskaan tietää), joten oletan yhdistelmäksi pelkän tekstausvastahankaisuuden EHKÄ yhdistettynä tuohon c:hen. Menikös mutkikkaaksi...

Uutta asuntoa odottelen valtaisalla innolla. Minä yksin, minun yksiössä, minun kamoinen, minä, jee. Toisaalta elo exänkin kanssa hoituu omalta osaltani kohtuuhyvin nyt. Pelkään vain että hänelle tulee irrottautumisongelmia. Mutta väistämätöntähän se on että niitä tulee, muutti erilleen sitten kuinka pian vaan. Mahd pian toivottavasti kuitenkin.

Uusi työ on ihana. Oon ihan koukussa. Harmi että raha-asiat sukkaa, pitäis oikeesti kiristää nyt kukkaroa, koska muuttaminen tunnetusti syö aina liikaa. Tarvin ainakin kahvinkeittimen, pöydän, tuoleja ja ehkä jonkin ison lipastonkin vielä. Voi räkä. Vaikka sisustaminen on kyllä ihanaa. Olis vaan rajattomat budjetit sitä varten. Mut ei, nyt kun on tää lamakin.

Iih!

Että apua vaan, taidan olla ihastumassa. Uuteen Mieheen. Siitä lisää kohta.

Vanhan miehen lemppasin periaatteessa tosiaan to-iltana nyt siis 12 päivää sitten. En tosin ihan ensitöikseni täräyttänyt mitään järkyttäviä tunteenpurkauksia peliin, vaan sanoin etten enää halua olla yhdessä hänen kanssaan. Ja voi tätä aikaa tässä välillä. Oikeastaan nyt vasta ympäristö puhumattakaan miehestä alkaa olla millään lailla sujut asian kanssa. Itse olen siis koko ajan, kertaalleen myös Hoitajan kanssa, puinut asiaa olan takaa ja ratkaisu tuntuu koko ajan oikeammalta ja oikeammalta. Niin täydellisen parin kuin ehkä muodostimmekin. Ekat yöt eron jälkeen nukuttiin vielä samassa pedissäkin ja muutenkin aika estoitta pyörittiin kotosalla vanhasta tottumuksesta, mutta linja on kyllä tiukentunut ja tiukentuu koko ajan. Itse odotan asunnon vapautumista ja mies on aloittamassa sellaisen etsiskelyä. Tosin sillä menee varmaan nopeammin tuo homma kun raha ei ole välttämättä se maailman suurin ongelma. Eli näin.

En jäänyt kiinni, en ole jäänyt kiinni, en ole kertonut pettämisestä, enkä kerro. Julmaa ehkä, mutta en vain raaski tai voi. Ehkä sitten joskus ajan päästä kun pöly on laskeutunut.

Ja Uusi Mies sitten. On edelleen ihana. Tietysti osa on uutuudenviehätystä, mutta samapa tuo. Neljästi olen hänet tavannut nyt ja kahdella kerroista ollaan pantu. Toissapäivänä kysyin tapaako hän mua vain seksin takia ja vastaus tuohon oli että "en, arvasin että kysyt ja sen takia en oo ees tänään vongannu". Lopputuloksena yön yli kiehnäämistä ja nukkumista, ei seksiä. Tänään menen ehkä taas. Ja voisin kyllä kernaasti antaa. Mistä mä tiedän etten loppujen lopuksi itekin halua vain seksiä koska meitä ei oikeasti kovin moni asia muuten yhdistä? Nautin kyllä tästä sitoutumattomuudesta ja kaiken arvaamattomuudesta. Yhtä suurta kysymysmerkkiä koko tulevaisuus.

Vatsakramppeja.

Jotain positiivistakin! Menkat! Ainakaan en oo itteäni onnistunut tän kaiken keskellä raskaaksi hujauttamaan. Ihan hyvään saumaan osuvatkin, koska tuskin tänään tai tuo huomenna tulen Toisen Miehen seuraan päätymään.

Kerroin eilen kahdelle ystävälleni Uudesta Miehestä (huomioi muuttunut nimistatus :). Toiselle kaverillepa menin sit humalaspäissäni vieläpä avautumaan tästä mahdollisesta bipolaarisesta diagnoosistani. Tosin se ehkä teki hyvää, sillä sain vielä yhden objektiivisen ja ainakin pitkäaikaiseen tarkkailuun perustuvan kommentin.

"Hulluhan sä oot aina ollu, mut en mä nyt tiiä onks siitä mitään haittaa."

Kiintoisaa.

Kaiken tämän lisäksi halusi kuningas alkoholi vielä tekstata yölliset terveisen Uudelle Miehelle että tämä on saanut kahden ystäväni siunauksen. Muistaakseni lisäsin vielä jotain muutakin noloa. Voi yäk. Nyt arvon taas tätä perinteistä. Tekstata, soittaa, vaiko eikö mitään mieluiten... Tulee ihan lapsuus ja kaikki muut rakastumiset, hoidot sun muut oikein liutana mieleen. Vaikka koitankin ajatella, että tällä kertaa on erilaista. Mä EN rakastu, EN roiku, toimin kaikin puolin rationaalisena sinkkuyksilönä, tietysti toivon että muhun rakastutaan, mutta että onnistuisin itse jollain lailla säilymään yhtä aikaisesti sinkkuna että nauttimaan Uudesta Miehestä ja näistä ihanista jännitysfiiliksistä.

Tavallaan voin vapaasti tehdä Uuden Miehen kanssa mitä vain. Sehän se ehkä hänen ihanuuttaan sitten lisääkin. Voin olla päätön ja posketon, tekstata ihan miltä tuntuu, soittaa työpuhelimesta vain jutellakseni "koska ei tuu puhelinlaskua" ja silti hän vain pitää mua ihanana. (Ainakin näin väittää.) Toisaalta samalla voidaan myös olla pitämättä yhteyttä, eri paikkakunnilla, eri piireistä ja elämäntilanteista, ja se ei muuta faktoja. Enpä nyt saanut vieläkään päätettyä tekstaanko semi-selitysviestin yöllisen superihananmangolassidrinkkini intoilusta avautua kavereilleni naisten vessassa vai odotanko viestiä häneltä. Todennäköisesti odotan iltaan asti, kunnes en enää jaksa ja sitten tekstaan. :)

Olenko julma, kun en keskity yhtään exän tunteisiin? Mieti eroa, märehdi ja vollota sängyn pohjalla?

Kaksisuuntainen?

No jopas jotakin. Ilmeisesti olen nyt saamassa tän muun suon lisäksi vielä uuden diagnoosileiman otsaani, tai oikeammin mieleeni. Lääkärisetä on suunnitellut varalleni seuraavaksi litium-lääkitystä. Mitähän vittua. Kokemuksia, mielipiteitä anyone? (Sikäli kun ketään kuuntelisin muuta kuin häiriintynyttä mieltäni, mutta saa sitä reaktionsa mun tietoon tuoda.)

Itse kun tällä hetkellä ajattelen, ettei tuollainen kaksisuuntaisuus pidä paikkaansa. Okei, on tietysti totta, että alle pari kuukautta sitten en kyennyt töissä käymään kun väsytti ja itketti ja ahdisti muka niiiiin hirveästi ja toisaalta parhaillani kasailen eteeni vaikka minkälaisia koitoksia, suunnitelmia ja vaihdan työtä ja miestä ja kasvatan visalaskua viimestä päivää aivan yltiöenergisenä. Mutta sehän olen silti vain minä! Mä oon spotaani. Ja aktiivinen ja vilkas ja ylikierroksilla. Siis aina silloin kun on ns. hyvä fiilis, eikä mitään potutusmasista. Ymmärrän toisaalta Hoitajan mielipiteen, että käyttäytymiseni ei ole normaalia. Samalla en kuitenkaan halua ajatella tai uskoa mahdollisuutta että mitään seuraavaa masennuskautta koskaan tulisi. Ja vielä lisäksi pieni siivu minusta ei tykkää tästä vauhdikkuudestani (jota siis hypomaniaksi nämä mun ammattilaiseni kutsuvat). Että kiva juu. Lisää lääkkeitä ja pää sekas. En kyllä haluais mikskään tunteettomaksi zombiksikaan millaan tableteilla. (Joo, olen taas lukenut aamupäivän netistä kaikkia mahdollisia litiumin haittavaikutuksia ja moitteita.) Onneksi asialla ei ilmeisesti tulla mitenkään kiirehtimään, vaan ensin katsellaan miten tasoitun edellisistä napeistani ja sitten vasta todenteolla aletaan miettiä tulevia.

Toinen Mies on i-h-a-n-a, vaikkakaan en sitä edes tahtoisi ääneen sanoa. Ei mun tyyppiä. Mutta ihana. Mies taas lähinnä ärsyttää. Mutta kuten Hoitajakin sanoi, en saisi nyt hätiköidä. Annan tilanteen kypsyä ja katson sitten. Toista Miestä tuskin näen vähään aikaan ja koulua ja töitäkin olisi. Yritän siis nyt arkisten askareiden parissa keskittyä vaan pohtimaan eroasiaa ja jotenkin työstämään sitä. Itkettänyt on / olisi, mutta pisaraakaan en ole / en ole saanut tiristettyä. Hm.

Seksiä.

Nyt sitä saa, nyt sitä saa.

Hienointahan tässä kaikessa on se, etten oikeastaan voi "syyttää" tai moittia seksiä Miehen kanssa yhtään mistään. No, täytyy toki myöntää, että on mulla epäilykseni ollut aina, etten ole koskaan saanut sitä ihan täydellistä seksiä mistään koskaan. Mutta onko sellaista edes? Mieheltä voin toivoa, pyytää, vaatia, ihan miten vain ja varmaan melkein mitä vain, mutta ei mihinkään erityiseen ole ollut tarvetta. Seksi Toisen Miehen kanssa sen sijaan. Öh, noh. En edes oikeastaan tiedä miksi sitä tein kerran, ja nyt sitten eilen toisenkin (no okei tänään kolmannen). Siis noin niinkun joidenkin laadullisten kriteerien mukaan. Onhan se kivaa ollut, niinkun seksi nyt yleensä kun siihen sillä päällä ryhtyy, mutta ehkä se olennaisin pointti on ollut se koko kiihotus siinä. Ei tarvitse tehdä yhtään mitään ja olen heti valmiina ja melko helposti saankin. Jokin uutuudenviehätys ehkä. Ja toisaalta jo pelkästään se läheisyys ns. vieraan kehon kanssa on jotain todella häkellyttävää.

Mutta lapsukaiset, ei hätää. Otin eron. Oon ihan wasted. Onneksionneksi huomenna on hoitaja. Alan varmaan itkeä jo pelkästään kun nään sen.

Syömistä vielä.

Päätin nyt vielä palata päivittämään syömisasiat tänne.

Mutta ensteks toki kiitosta kommenteista ja vastauksena: mieheni kyllä tahtoo seksiä & hän on sinisilmäinen (tai minä oikeasti teininä vanhemmilta peittelyiden ohessa oppinut liian hyväksi valehtelijaksi).

En elä enää nutraillen, vaikka periaatteessa voisin. Tällä hetkellä elän alkoholilla ja gouda-juustolla. Oikeesti. Uskoisin, että en ainakaan ole lihonut, ehkä jopa laihtunut. En vaan "ehdi" syödä. Mikä on ihanaa. En halua mihkään syömishäiriöryhmään, vaikka toki menen jos hoitsu tahtoo ja ehdottaa vielä tällä viikolla. Ennen sellasta ryhmää pitäisi kuitenkin koittaa laihduttaa vielä ainakin 5 kiloa, ja sitähän tuskin ehtii tehdä. :(

Olen jopa herätellyt toivoa, että voisin ns. elää tilanteen mukaan. Jos sallin itselleni karkit, yms. kun sellaisia tahdon, niin ehken tahdokaan niin usein. Tää on nyt toiminut melkein viikon. Koitan kuntoilla niin paljon kun sielu sietää ja rajottaa herkuttelun, mutta herkutella jos "on pakko". Pelkään tosin että tää on joku hetkellinen ohimenevä vaihe. Kohta mässään 24/7 vailla tunnontuskia ja päädyn johkin keskusteluryhmään oikeesti anorektikkojen kanssa ylipainosena. Sit kuolen.

Viiniä ja ysärislovareita.

Iltaapa taas.

Mielialat heilahtelee sinne tänne. Uuden duunipaikan työhöntulotarkastuksessa tänään tunsin oloni aivan sairaalaa vaille totaalikahjoksi. Valehtelin siis pokkana alkoholinkäytöstäni, tupakoinnistani, urheilullisuudestani ja mielenterveyshoidostani. Eikä sekään ollut vaikeaa. Tosin oon aina pitänytkin itteäni taidokkaana valehtelijana. Että pettäminenkin siis voi olla helppoa. Vaikka aina ennen sitä ajatteli, että miten oikeesti onnelliset pariskunnat vois pettää toisiaan, koska siitä jäisi heti kiinni. Kun ollaan kun paita ja peppu. Muttah. Kai sitä etäisyyttä sitten saa ja ottaa kun "tarve" vaatii. Hah. Pettämisentarve siiskö?

En halua jättää miestä. Haluaisin vielä panna sitä toista. Mutten tiedä uskallanko. Pelkään että rakastun tai teen sitten jotain muuta peruuttamatonta tai ylipäänsä inhottaa koko tilanne. Ja samalla ihastuttaa. Jotain tapahtuu! Eilen illalla vähän pohjustin tilannetta omalle miehelle. Kerroin, ettei musta enää tunnu "siltä", ja että suhteen tulevaisuus ahdistaa. Mutta toki kerroin, että puhutaan ja hoidetaan asiaa, jne. As if. No tänään tosin on hiukan tuntunut, että vois se yhteinen tulevaisuus vielä siintää tuolla jossain. En tiiä, mut ehkä. Eihän ne suhteet aina pettämiseen kaadu. Jotkut jatkaa yhdessä, vaikka toinen on pettänyt. Joku taas ei ees koskaan kerro, että on pettänyt, mutta oppii lopulta tavoille ja arvostaa kumppaniaan. Mä voisin sit lopulta toivottavasti kuulua noihin jälkimmäisiin.


Suunnitelma jotakuinkin tää: Voisin ensin hoitaa tän Toisen Miehen "pois kuvioista". Panna sitä muutamasti, pelittää tarpeekseni ja todeta lopulta ettei se vedä vertoja Miehelle. Koska ei vedä. Järki sen kertoo jo nyt, mutta kai mulla on jotain patoutuneita teini-iän sinkkutarpeita, kun haluan kokeilla, tms. Sitten jätän sen, mutta pidän kaverina ja palaan onnellisen uudestaan rakastuneena Miehen syliin. Miltäs kuulostais? Ottaen huomioon, että Toisen Miehen toisella kohtaamiskerralla huomasin siinä (ja sen kavereissa!) jos paljon paljon kaikkia ällöttäviä epäkohtia, joita en vois kuvitella hyväksyväni jos oikeesti jotenkin suhteutuisin sen kanssa. Plus että itse Toinen Mies on alalla joka mua ei kiinnosta pätkääkään, kannattaa väärää poliittista suuntaa, ei harjoita juuri musikaalista elämää ja nuuskaa (voi vee!). Toisaalta se on kohtuuhottis (toistaseksi tarkasteltuna) ja ns. rikas. Mut voi äly. Miksi vertailen, kun en aio ainakaan vaihtaa. Korkeintaan luopua Miehestä ja siirtyä viriilin sinkkuelämän pariin.

Voi pashka. Toisen Miehen piti soittaa tänään ja mun mennä niille, mut ei oo kuulunu. :( Miksi mä haluan että se soittaa? Voisko joku oikeesti kertoa. Onneks meen hoitajalla ylihuomenna. Aattelin kertoo sille kaiken. Ehkä se sanoo jonkun järkevän sanan.

Petos.

No huhhuh. En ehkä enää tunne itseäni, joten en ehkä osin senkään vuoksi ole uskaltanut näyttää sormiani täällä hetkeen. Unohdin koko tuon lääkitysgallupinkin. :) Mutta siitä sen verran vielä, että tohtorisetä oli ihan samaa mieltä kanssani lääkkeiden lopettamisesta. Ne saa mut mahdollisesti ylikierroksille, joten katsotaan millainen olen ilman. Parin viikon päästä uusi aika ja sitten mietitään sitä jatkojuttua. Suuri helpotus mulle. Tosin täytyy myöntää, että viimetekstini jälkeen lähdin baarikierrokselle ja sen seurauksena en pariin kankkuspäivään ollut syönyt lääkkeitä (ke + to) ja perjantaina jätin sitten ottamatta ennen lääkäriä koska aattelin että saan lopettaa. Eli käytännössä oon ollut nyt sitten 6 päivää jo ilman. Ehkä vähän värisyttää välillä, muttei muuta. Nuohan siis olisi kuulunut lopettaa silleen pikkuhiljaa, mutta eipä mitään oireita ole ilmaantunut.

Mutta sitten. Uuteen ja Suureen Ongelmaani, jota myös Toiseksi Mieheksi joku voisi kutsua. Petin miestäni.

Kamalaltapa se näyttää ihan ylös kirjoitettuna, mutta turha enää pyyhkiä kun paskat on jo housuissa. Pitkästä aikaa aivan mahdottomassa humalassa päädyin randommiehen luokse ja harrastin seksiä hänen kanssaan darrassa monta kertaa. Ja en ymmärrä itseäni. Samana päivänä omatunto ei soimannut juurikaan, eikä se oikeastaan nykyäänkään pelkän tuon takia. Enemmänkin sen takia, että olen pitänyt mieheen yhteyttä vieläkin. Ja sitäkään en vaan pysty ymmärtämään että miksi. Onhan se ihana tyyppi, mutta ei niin mun tyyppiäni. En jotenkin pysty kaavailemaan meidän kesken minkäänlaista oikeaa tulevaisuutta, puhumattakaan tietenkään siitä että elän ja asun toisen miehen kanssa. Tosin tätä menoa en tiedä kuinka kauan.

Oon niin hukassa, mutta faktat on tällä hetkellä jotakuinkin tätä:
- En aio kertoa omalle miehelle.
- Haluan pitää tähän uuteen mieheen yhteyttä.
- Hänen kanssaan tuskin haluan kuitenkaan mitään vakavaa.
- Hänen haluistaan en (vielä ainakaan) tiedä kummempaa.
- En enää tiedä mitä haluan nykyiseltä suhteeltani.

Voi vittu. (Jee, se tekstas!)